Yökerhon ahtaalle esiintymiskorokkeelle nousee mies, joka vaatetuksesta päätellen kuuluu henkilökuntaan. Miehen otteet kertovat, että hänellä on jotakin ilmoitettavaa, ohjelmasta poikkeavaa asiaa. Hän napsauttaa mikrofonin auki, puhuu ensin lyhyin lausein saksaa ja sitten selkeää englantia ja viittilöi estradin takana ovea, jonka yläpuolella palaa punainen valo ja siinä kulmikas tikku-ukko kävelee ja teksti Notausgang. Hädin tuskin pöytiin asettuneet ihmiset kääntyilevät levottomasti ja alkavat yksi toisensa jälkeen nousta ja lähteä kohti ovea, jota äskeinen mies pitää avoinna.
Ihmisvirrassa ovea kohti pyrkii myös Muranen. Hän tuntee itsensä ummikoksi, jonka ymmärrys riittää vain siihen, että kysymys on jostakin yllättävästä järjestelystä. Onko levinnyt palaneen käryä, viitteitä vesivahingosta… Muranen pälyilee ympärilleen tavoittaakseen iltapäivällä hotelliin majoittuneen myyntimiesten ja edustajien seurueen maanmiehiä. Jollakin voisi olla tietoa, mitä tässä oikein tapahtuu. Muita ei näy.
”Ei kai ne kaupparatsut vielä näin aikaisin ole menneet nukkumaan, lyhyen reissun ensimmäisenä iltana”, Muranen ajattelee ja uskoo olevansa paikalla ainoana suomalaisena, kielitaidottomana ja kokemattomana matkalaisena. Hotellin takapihalla tilanne näyttää niin sanotusti olevan päällä. Rytmikkäästi välähtelevät poliisiautojen siniset valot jättävät rakennusten ulkoseiniin jälkikuvamaisia leimahduksia. Poliisit vetävät muovista eristysnauhaa ohjatakseen yleisöä niin, että se ei häiritse virkavaltaa ja pysyy turvallisella etäisyydellä. Tiukaksi pingotetussa muovinauhassa lukee Gesperrt von Polizei. Samanlaisia virityksiä Muranen on nähnyt television Der Alte -sarjassa.
Epätietoisuus siitä, miksi ravintola tyhjennettiin tuntuu kestävän ja lisäävän hermostumista, kunnes muuan poliisi alkaa yhtäkkiä riuhtoa eristysnauhaa irti avaamatta sen solmuja puunoksista, rännistä ja tikapuista. Ihmisiä aletaan ohjataan takaisin sisälle. Muranen seuraa silmä tarkkana toista, nuorta naispoliisia, joka riipii taitavasti ja vauhdikkaasti kymmeniä metrejä muovinauhaa syliinsä ja roimaisee mytyn pakettiautoon kevyiden aitaelementtien sekaan. Alue tyhjenee nopeasti ja ihmiset palaavat yökerhoon ja jotkut kiertävät hotellin pääoven kautta aulaan. Muranen käyttää sitä reittiä.
Poliisiautot poistuvat näyttävästi kymmenen ajoneuvon kolonnana. Hotellin aulassa juoma-automaatin vieressä Muranen huomaa pelkäävänsä. Olo on epätodellinen ja kädet vapisevat. Häneltä jäi yökerhoon maksettu ja koskematon juoma, mutta hän päättää mennä huoneeseensa. Respassa hän törmää seurueen naisiin, jotka ovat lähdössä kaupungille. Joku kysyy Muraselta, miksi paikalta poistui pitkä jono poliisiautoja. Muranen ei tiedä.
”Saksassa reagoidaan pienimpiinkiin risahduksiin varotoimilla”, nuorin naisista selittää ja lisää, että terrorin pelko täällä on läsnä ja varsinkin näin liittopäivävaalien alla. Muranen mutisee muslimeista ja heidän hyysäämisestään ja muistuttaa, kuinka syyskuun 11. päivän iskun lentokoneita ohjanneet arabit oleskelivat pitkään juuri Hampurissa.
Naiset pyytävät Murasta mukaansa Sankt Pauliin ja Reeperbahnille. Muranen sanoo päivälle jo tulleen sen verran pituutta ja jännitystä, että menee nukkumaan.
”Ei se ole reissu eikä mikään ellei Hampurissa käy Reeperbahnilla”, yksi naisista sanoo.
Kun hissi ohittaa neljännen kerroksen Muranen muistaa, että hän jätti ennen palaveria ja päivällistä päällystakkinsa ja olkalaukkunsa aulaan. Hän päättää seitsemännessä kerroksessa palata noutamaan takin ja kassin. Takki riippuu naulakkorivin laitimmaisessa koukussa sisältönsä ja puhtinsa menettäneenä. Kassia hän ei näe missään.
Jos sen joku on varastanut, pettyy, kassissa kun on yöpuku, kalsarit ja sukat, hammasharja ja hammastahna sekä purkki diabeteslääkkeitä. Niin ja heräyskello. Muranen manaa itseään, kun ei kykene kysymään vastaanottotiskin takana seisovalta naiselta kassiaan.
”Tällaisen miehen pitäisi pysyä kotona eikä lähteä vieraisiin maihin”, hän jupisee ja palaa hissille ja nousee seitsemänteen kerrokseen ja menee huoneeseensa. Oikaistuaan kengät jalassa vuoteelle Muranen nukahtaa saman tien ja herää aamuneljältä kurkku arkana kuorsaamisesta.
Hetkeksi hiljentyneen suurkaupungin kaduilla aamuyöllä liikkuu satunnaisia takseja, jakeluautoja ja kuormureita, jotka nielevät kolisten jätesäiliöiden sisällöt. Jossakin raitiovaunun johtimista purskahtaa kipinöitä. Televisiosta tulee ohjelmaa lukuisilta kanavilta. Katsottuaan hetken Mr Beanin toilailua Muranen haukottelee ja nuokkuu nojatuolissa.
Kassi vaivaa häntä. Tavaroiden kadottaminen ja unohtaminen ovat holtittomuutta. Tavaroilla ja työkaluilla pitää olla omat paikkansa muuten elämä suistuu raiteiltaan. Muranen soimaa itseään, ettei ole vaimonsa tavoin viitsinyt kansalaisopistossa harjoittaa englannin opiskelua. Nyt siitä olisi hyötyä, ja vaimon mukaan muistamattomuuttakin sillä voisi estää, hän pohtii, kun yrittää palauttaa mieleensä oppaan etunimeä. Kieltä osaavana tämä pystyy selvittämään henkilökunnalta, onko kassi otettu talteen.
Muranen huomaa aamiaisalin perällä päivän lehteä selailevan oppaan, jonka poninhännälle kiristetty musta tukka kiiltää kuin majakka. Muranen ampaisee kohti opasta ja tönäisee erästä naista, jonka tarjottimelta putoaa lusikka ja läikähtää tuoremehua.
”Mistä helevetistä se on löytynyt?”, Murasen römeä ääni kuuluu ympäri avaraa tilaa kun hän näkee kassinsa lattialla.
”Helvetin esikartanosta”, opas sanoo. Hotellin vahtimestari oli illalla huomannut unohtuneen kassin ja kuullut siitä ääntä. Opas valistaa Murasta, ettei suuressa maailmassa kassia eikä muita pakkauksia jätetä yksikseen. Ne muuttuvat silloin turvallisuusuhkiksi.
”Poliisi tyhjensi hotellin yökerhon, sulki lähikadut ja eristi alueen. Erikoisyksikön pommirobotti nouti kassin, jossa ei kuitenkaan ollut mitään vaarallista, ja kun osoitelapussa oli nimesi, poliisi toimitti kassin illalla tänne”, opas kertaa tapahtumia ja sanoo, että tänne tulee poliisi yhdeksältä tekemään raportin ja sinun on oltava läsnä.
”Eikö tämä jo tässä ollut”, Muranen toteaa ja ahmii puuroa.
”Saksassa mikään ei ole itsestään selvää”, opas muistuttaa.
Muranen asettaa kassin tuolinjalkaa vasten lattialle ja ihmettelee, kuinka vekkkarin tikitys on voinut herättää jonkun huomiota. Hän kaivaa toisella kädellä kassin pohjalta verensokerilääkepurkin samalla kun puhelin pirisee. Ehtimättä vielä sanoa mitään alkaa päälle jääneestä kaiuttimesta kuuluu, kuinka Raita vaatii tietää, että mitä siellä illalla on tapahtunut?
”Kuinka niin tapahtunut”, Muranen ihmettelee.
”S-marketissa iltapäivälehtien lööpit huusivat kilvan suomalaisseurueen joutuneen Hampurissa keskelle pommiuhkaa”, Raita kailottaa Murasen vaimentaessa puhelimen kaiuttimen.
”Sama Adler-hotelli, jossa te asutte”, Raita puhisee kiukkuisena. Toinen iltapäivälehti on haastatellut mukana ollutta Anelma Rinta-Laksoa, jonka Raita sanoo tuntevansa.
Muranen ei saa sanaa suustaan, sillä vaimo Suomessa tietää asiat tarkemmin kuin hän paikan päällä. Hän ihmettelee tiedon nopeaa kulkua Hampurista Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle.
”Kyse on ollut väärästä hälytyksestä ja saksalaisten ylireagoinnista, kun jonkun kassissa on tikittänyt vähän äänekkäämpi herätyskello”, Muranen vähättelee.
”Lehden valokuvassa poliisin robotti roikottaa kassia, joka on prikulleen kuin se sinun kassisi, jonka sinä olit unohtanut jonnekin”, Raita pudottelee ja huomauttaa miehensä muistin vaativan tutkimista.
”Muistele vain sitä kun lämmittämäsi kastikekattila liedellä kärysi ja porraskäytävä oli täynnä savua ja sinä istut keittiössä ja täytät kaikessa rauhassa käryn keskellä sanaristikkoa.”
”Maailma on täynnä samanlaisia kassseja, Muranen lopettaa kun punakka poliisi tervehtii opasta, jonka etunimi Magnus muljahtaa Murasen mieleen.
”Guten Morgen.”
Napsautettuaan pari kertaa kuulakärkikynää poliisi kirjoittaa Magnuksen sanellessa kirjain kerrallaan Osmo Murasen nimeä. Poliisi lukee vihreäkantisesta käsikirjasta:
”Kyse on lievästä huolimattomuudesta, jonka hoitamiseen poliisilta on mennyt vähän aika- ja työvoimaresurssia. Niin muodoin Bundespolizei laskuttaa aiheuttajaa, Teitä, Ozmoo Mureinen 100 eurolla.”
Magnus sanoo, että pääset halvalla ja mikä tärkeintä, pääset vielä tänään meidän muiden mukana Suomeen. Muranen allekirjoittaa paperin ja kaivaa takataskustaan lompakon, josta poimii kaksi sileää viidenkymmenen euron seteliä.
”Bitte schön”, poliisi sanoo ojentaessaan Muraselle pöytäkirjan kopion.
Aufwiedersehen, Magnus ja poliisi sanovat luontevasti toisilleen.
Muranen yrittää toistaa helpolta kuulostavaa kohteliaisuutta, mutta se tyrehtyy epämääräiseksi muminaksi.
(783.)
