Siinä kintaalla

Eilinen hiihtolenkki oli päättyä katastrofiin, sillä – omasta mielestäni – vauhdikas käynti Ahonkylässä jätti Sportstrackeriini merkinnän: kesto 3 sekuntia ja matka 4 metriä. Onneksi parkkipaikkaa verhosi pimeys eikä kukaan, muitakin iltahiihdolta palaavia oli liikkeellä, nähnyt synkkyyttäni kun kaksi sysipimeää, mies ja ilta kohtasivat. Ensimmäinen ajatus oli: kannattiko tällaista lenkkiä edes hiihtää. Siitä ei jäänyt minkäänlaista jälkeä aikakirjoihin, ja tämän ikäinen kuntoilee pitkälti kaunistaakseen ja kartuttaakseen tilastoja. Ihan vain omaksi ilokseen.

Pientä lievitystä antoi se, että olen suksinut kyseisen lenkin useasti ja jokainen niistä on dokumentoitunut pituutensa, aikansa, nopeutensa, kulutetun energiansa puolesta. Nöyryytystäni lievitti sekin, ettei viimainen pakkanen kohmettanut sormiani, koska olin vetänyt vanhojen, sitkeänahkaisten kintaiden alle eräänlaiset pehmeät sisälapaset. Lähtiessäni ladulle pelkäsin, että missä vaiheessa sormia alkaa kipristellä. Se oli turhaa, ja palatessani iloitsin, että voin pysäyttää Sportstrackerin lämpimän sormen painalluksella, en kohmeisella etusormella. Mutta siinä kävi kuten äsken kerroin: Sportstracker oli hyytynyt.

Kovassa käytössä päällikinnas on kulunut rauskaksi ja menettänyt parhaan tehon torjua vihaista viimaa ja jämerää pakkasta. Eilen, kun korvasin päällikintaan vanhalla hiihtorukkasellani osoittautui se jopa niin tehokkaaksi, että tänään lähetin tiedustelun valmistajalle, voiko niiden PawMitt -kintaiden sisäosan hankkia erikseen. Vastaus tuli saman tien: ei voi. .

Pitää lähteä hankinnoille ihan siltä varalta, että vanha lapanen kuluu, eikä kesken hiihtokauden passaa lyödä kintaita tiskiin.

Kuvan musta kinnas ja valkoinen sisälapanen ovat Sinisalon kinnassetti. Kulunut valkoinen on vanha hiihtokintaani ja siis yhä käyttökelpoinen.

(787.)

Maali häämöttää

Venäläinen tai oikeammin OAR:n -Olympic Athletes from Russia- kilpakumppani moitti lauantaisen 50 kilometrin hiihdon jälkeen Iivo Niskasta siitä, että tämä oli siinä heidän rinta rinnan hiihtäessään matkinut läkähtymäisillään olevan hengitystä. Korinaa, rahinaa, huohotusta, vingahtelua… Se oli häirinnyt kilpakumppania eikä hän omien sanojensa mukaan olisi voinut alentua samanlaiseen.

Tuli oitis mieleen Valentin Konosen 50 kilometrin kävelyn voitto 1995 Göteborgin MM-kisoissa. Hän pudotti pahimman kilpailijansa, kiinalaisen Zhao Yongshenging jäätävällä tuijotuksella. Kiinalainen rojahti katuun ja Valentin voitti ajalla 3:43:42.

Eipä urheilijaa voi kieltää käyttämästä psyykausta eli vastustajan horjuttamista henkisillä keinoilla. Sitä käyttävät erityisesti ammattinyrkkeilijät punnituksen yhteydessä uhotessaan toisilleen vihaisina. Muuan urheilu-uransa alussa ollut nuorukainen muistaa, kuinka kokenut kilpakumppani kysyi häneltä vähän ennen suoritusta, oletko sinä sairastellut, kun olet noin kalpea…

***

Ymmärrän jotenkin Iivon venäläistä kilpakumppania. Jouduin kerran samanlaiseen tilanteeseen lentomatkalla Helsingistä Frankfurt am Mainiin. Vieressäni istui tyyppi, jolle ennen lähtöä olivat maistuneet virvokkeet ja vielä lennon alussa niitä kannettiin hänelle. Sitten vierustoveri uuvahti, painoi otsansa edellisen istuimen selkänojaan. Alkoi kuulua puhinaa, rahinaa ja korahduksia. Silmälasit putosivat lattialle. Väsähtäneen matkalaisen suusta valui kuola kuin koiralla tai hiihtäjällä maalisuoralla. Tuollaista voi sietää hiihtoladulla raikkaassa ilmassa, mutta ahtaassa lentokoneessa se on ympäristöhaitta.

Kone joutui jostakin syystä tekemään ylimääräisen laskun Stuttgartiin, josta jatkoimme saman tien Frankfurtiin. Vierustoveri hätkähtää hereille ja tuijottaa silmät pyöreinä ja saa juuri sanottua, että missä ollaan. ”Lentokoneessa matkalla Frankfurtiin”, sanon. ”Mutta minkä takia me noustaan…”

En selittele välilaskua sen enempää. Naapuri avaa istuinvyön ja lähtee vessaan. Annan tilaa, ja samassa kuuluu räsähdys ja miehen silmälasit ovat murskana. Päihtyneen itsevarmuudella hän vaatii lentoemännältä korvauksia. Lentoemäntä torjuu vaatimuksen ja kehottaa hankkimaan silmälasin sankoihin muutaman euron maksavan nauhan, joka pitää lasit turvassa.

Mies palaa myrtyneenä ja kaavittuaan kengällään silmälasin rippeet sivuun hän tilaa lentoemännältä gintonicin. Lentoemäntä sanoo, että tarjoilu on nyt lopetettu, koska laskeudumme aivan pian Frankfurtiin.

Mies kysyy, mahtaako matkavakuutus korvata tällaisen vahingon. Neuvon häntä tiedustelemaan asiaa vakuutusyhtiöltä.

”No, eiköhän tässä jotenkin näinkin pärjää. On meinaan huomenna pubitikan EM-kisat, ja pitäisi edes osua tauluun.”

”Onneksi niissä kisoissa ei tarvitse ottaa huomioon tuulta”, sanon.

(786.)

Kultaa ja Kunniaa

Vaikka kaiken lajisekamelskan keskellä PyeonChangin olympiaväsymys alkaa painaa, niin kummasti vaan tuo menestys elähdyttää, eikä sille tule immuuniksi. Ei varsinkaan kun tulee kultamitali. Tänää Suomi sai ensimmäisen kullan näissä kisoissa, ja erityisen arvokkaaksi sen tekee se, kun voitto tuli 50 kilometrin hiihdossa. Kuninkuusmatkalla.

Iivo Niskasen, 26, hiihto lähenteli trilleriä, jota se ilman muuta olisi ollut, ellei mieheen olisi luotettu täydellisesti. Makeimmat hetket koettiin siinä vaiheessa, kun Iivo lähti loppukiriin vai rutistusko se on, ja OAR:n Bolshunov jäi. Eroa maalissa oli Iivon hyväksi 18,7 sekuntia. Yllättävää oli se, että norjalaiset tulivat maaliin vasta viidentenä, Sundby, ja kuudentena Holund.

Täytyy antaa Capulle, tälle seurakoiralleni, tunnustus, että se jaksoi odottaa aamulenkille lähtöä poikkeuksellisen pitkään eli siihen saakka kun Porilaisten marssi kajahti voiton merkiksi. Eikä meidän tarvinnut mennä 20 asteen pakkasessa kuin reilut sata metriä, kun puistokäytävällä muuan rouva, koiraihmisiä hänkin, nyt tosin yksin aamulenkillä, kaivoi taskustaan jonkun makupalan Capulle. Vaihdoimme muutaman sanan hiihtomenestyksestä. Hänelle 50 km hiihto oli ensimmäinen laji, jonka hän katsoi televisiosta. No, lauantai ja ulkona reippaasti pakkasta, joten lauhtumista saattoi odotella 2:08:22 eli sen ajan, jonka Iivo Niskanen uurasti maratonmatkalla.

Ennen viimeistä kadunkulmaa ennen kotikatua toinen tuttava ylittää kadun ja sanoo menevänsä juhlistamaan olympiakultaa. Toteamme yhteen ääneen, että se jos mikä on hyvä syy: olympiakulta ja vielä 50 kilometrillä.

***

Tämä aika vuodesta on perinteisesti parasta aikaa hiihtämiseen ja sen seuraamiseen, liitän sivulle kuvan ja kenestä muusta kuin itsestäni. Kuva on otettu maaliskuun ensimmäisenä viikonvaihteena vuonna 1987, jolloin on Pirkan hiihdon 33. vuosi. Aikaa on kulunut 31 vuotta eli viisi vuotta kauemmin kuin Iivo Niskasen syntymästä. Ei noilla asioilla muuta yhteyttä ole kuin nostalgia eli menneen kaiho.

Kuvassa nousen pitkää mäkeä sillanpääläisessä kansallismaisemassa Sasissa. Hiihdettävää Teivon raviradalle on vielä parisenkymmentä kilometriä. Ja koville ottaa.

(785.)

 

Saksa, on se kova maa

Moni muistaa sen, kun toimittaja Bubi Wallenius kärttää lausuntoa edellään luikkivalta Seppo Rädyltä, jonka MM-karsinta Stuttgartissa 1993 meni mönkään.  Lopulta hän tokaisee urheiluhistoriaan jääneen lentävän lausahduksen: Saksa on paska maa.

Samanlaisen lausunnon olisi tänään perjantaina voinut antaa Kanadan jääkiekkojoukkue hävittyään Saksalle 4-3 ja menetettyään finaalipaikan. Saksa siis tavoittelee jääkiekossa olympiakultaa! Selailin saksalaisia verkkolehtiä, ja tottahan ne hehkuttivat niin kuin urheiluun omien menestyksen hetkillä kuuluukin. Tällaista jytkyä kun aikaisemmin ei ole tapahtunut.

Focus-lehti (kuva) otsikoi:”Kun jääkiekkoilija itkee, silloin on täytynyt tapahtua jotain Suurta.” Kyse on David Wolfista, 28, jonka kanadalainen ruhjoi niin rajusti, että hän lojui jäällä minuutteja, mutta palasi taisteluun. Ei mikään ihme, ettei Wolf pystynyt televisiossa pidättelemään tunteitaan, vaan yritti puhua mitä huohotukselta ja itkulta pystyi.

Saksa on tähän asti ollut lätkän statisti, onnistunut jotenkin silloin tällöin, mutta enimmäkseen epäonnistunut. Aina se ei ole edes selviytynyt arvokilpailuihin.

Kävipä Saksan finaalissa Venäjän olympiaurheilijoita vastaan miten vain, on se jo näiden olympialaisten sankari. Eikä sen puoleen, kyllä Saksa on muutenkin talviurheilumaa. Se on mitalitaulukon kakkosena suvereenin Norjan jälkeen.

Jos Saksan jääkiekolla alkaa pyyhkiä yhtä hyvin –ja miksi ei alkaisi –kuin maan jalkapalloilulla, niin jo on jääkiekkomaailma mallillaan. Ja joukkuelaji se on jäääkiekkokin.

Jos maan talous kasvaa seitsemättä vuotta peräkkäin, kuten Saksan, näkyy se myös urheilussa.  Myös urheiluhenkisen Norjan kansantalous on vuosikaudet ollut vankalla pohjalla öljyn, kalan ja merenkulun ansiosta, tosin Norja on menestynyt talvilajeissa aina. Asukasluvultaan yli 80-miljoonaisen Saksan tuotannon ja hyvinvoinnin johtotähtenä on autoteollisuus ja loputtoman tuntuinen vienti Kiinaan, eikä työttömyyskään vaivaa. Vielä kun maa saisi muodostettua hallituksen, niin mikä siinä olisi paistatella urheilumensrtyksessä.

Seppo Rädyn määritelmä 25 vuotta sitten joutaa omaan arvoonsa. Saksasta kun kaiken lisäksi tulevat tämän hetken maailman parhaat keihäänheittäjät, kuten Thomas Röhler, Johannes Vetter ja Andreas Hofmann. Suuret sanat joutuu aina syömään.

***

 Saksan uroteon henkilöitymä David Wolf Focus-lehdestä kaapatussa kuvassa: ”Kyyneleitä televisiossa:Kun jääkiekkoilija itkee, on täytynyt tapahtua jotain SUURTA.

(784.)

Tehtävä Hampurissa

Yökerhon ahtaalle esiintymiskorokkeelle nousee mies, joka vaatetuksesta päätellen kuuluu henkilökuntaan. Miehen otteet kertovat, että hänellä on jotakin ilmoitettavaa, ohjelmasta poikkeavaa asiaa. Hän napsauttaa mikrofonin auki, puhuu ensin lyhyin lausein saksaa ja sitten selkeää englantia ja viittilöi estradin takana ovea, jonka yläpuolella palaa punainen valo ja siinä kulmikas tikku-ukko kävelee ja teksti Notausgang. Hädin tuskin pöytiin asettuneet ihmiset kääntyilevät levottomasti ja alkavat yksi toisensa jälkeen nousta ja lähteä kohti ovea, jota äskeinen mies pitää avoinna.

Ihmisvirrassa ovea kohti pyrkii myös Muranen. Hän tuntee itsensä ummikoksi, jonka ymmärrys riittää vain siihen, että kysymys on jostakin yllättävästä järjestelystä. Onko levinnyt palaneen käryä, viitteitä vesivahingosta… Muranen pälyilee ympärilleen tavoittaakseen iltapäivällä hotelliin majoittuneen myyntimiesten ja edustajien seurueen maanmiehiä. Jollakin voisi olla tietoa, mitä tässä oikein tapahtuu. Muita ei näy.

”Ei kai ne kaupparatsut vielä näin aikaisin ole menneet nukkumaan, lyhyen reissun ensimmäisenä iltana”, Muranen ajattelee ja uskoo olevansa paikalla ainoana suomalaisena, kielitaidottomana ja kokemattomana matkalaisena. Hotellin takapihalla tilanne näyttää niin sanotusti olevan päällä. Rytmikkäästi välähtelevät poliisiautojen siniset valot jättävät rakennusten ulkoseiniin jälkikuvamaisia leimahduksia. Poliisit vetävät muovista eristysnauhaa ohjatakseen yleisöä niin, että se ei häiritse virkavaltaa ja pysyy turvallisella etäisyydellä. Tiukaksi pingotetussa muovinauhassa lukee Gesperrt von Polizei. Samanlaisia virityksiä Muranen on nähnyt television Der Alte -sarjassa.

Epätietoisuus siitä, miksi ravintola tyhjennettiin tuntuu kestävän ja lisäävän hermostumista, kunnes muuan poliisi alkaa yhtäkkiä riuhtoa eristysnauhaa irti avaamatta sen solmuja puunoksista, rännistä ja tikapuista. Ihmisiä aletaan ohjataan takaisin sisälle. Muranen seuraa silmä tarkkana toista, nuorta naispoliisia, joka riipii taitavasti ja vauhdikkaasti kymmeniä metrejä muovinauhaa syliinsä ja roimaisee mytyn pakettiautoon kevyiden aitaelementtien sekaan. Alue tyhjenee nopeasti ja ihmiset palaavat yökerhoon ja jotkut kiertävät hotellin pääoven kautta aulaan. Muranen käyttää sitä reittiä.

Poliisiautot poistuvat näyttävästi kymmenen ajoneuvon kolonnana. Hotellin aulassa juoma-automaatin vieressä Muranen huomaa pelkäävänsä. Olo on epätodellinen ja kädet vapisevat. Häneltä jäi yökerhoon maksettu ja koskematon juoma, mutta hän päättää mennä huoneeseensa. Respassa hän törmää seurueen naisiin, jotka ovat lähdössä kaupungille. Joku kysyy Muraselta, miksi paikalta poistui pitkä jono poliisiautoja. Muranen ei tiedä.

”Saksassa reagoidaan pienimpiinkiin risahduksiin varotoimilla”, nuorin naisista selittää ja lisää, että terrorin pelko täällä on läsnä ja varsinkin näin liittopäivävaalien alla. Muranen mutisee muslimeista ja heidän hyysäämisestään ja muistuttaa, kuinka syyskuun 11. päivän iskun lentokoneita ohjanneet arabit oleskelivat pitkään juuri Hampurissa.

Naiset pyytävät Murasta mukaansa Sankt Pauliin ja Reeperbahnille. Muranen sanoo päivälle jo tulleen sen verran pituutta ja jännitystä, että menee nukkumaan.

”Ei se ole reissu eikä mikään ellei Hampurissa käy Reeperbahnilla”, yksi naisista sanoo.

Kun hissi ohittaa neljännen kerroksen Muranen muistaa, että hän jätti ennen palaveria ja päivällistä päällystakkinsa ja olkalaukkunsa aulaan. Hän päättää seitsemännessä kerroksessa palata noutamaan takin ja kassin. Takki riippuu naulakkorivin laitimmaisessa koukussa sisältönsä ja puhtinsa menettäneenä. Kassia hän ei näe missään.

Jos sen joku on varastanut, pettyy, kassissa kun on yöpuku, kalsarit ja sukat, hammasharja ja hammastahna sekä purkki diabeteslääkkeitä. Niin ja heräyskello. Muranen manaa itseään, kun ei kykene kysymään vastaanottotiskin takana seisovalta naiselta kassiaan.

”Tällaisen miehen pitäisi pysyä kotona eikä lähteä vieraisiin maihin”, hän jupisee ja palaa hissille ja nousee seitsemänteen kerrokseen ja menee huoneeseensa. Oikaistuaan kengät jalassa vuoteelle Muranen nukahtaa saman tien ja herää aamuneljältä kurkku arkana kuorsaamisesta.

Hetkeksi hiljentyneen suurkaupungin kaduilla aamuyöllä liikkuu satunnaisia takseja, jakeluautoja ja kuormureita, jotka nielevät kolisten jätesäiliöiden sisällöt. Jossakin raitiovaunun johtimista purskahtaa kipinöitä. Televisiosta tulee ohjelmaa lukuisilta kanavilta. Katsottuaan hetken Mr Beanin toilailua Muranen haukottelee ja nuokkuu nojatuolissa.

Kassi vaivaa häntä. Tavaroiden kadottaminen ja unohtaminen ovat holtittomuutta. Tavaroilla ja työkaluilla pitää olla omat paikkansa muuten elämä suistuu raiteiltaan. Muranen soimaa itseään, ettei ole vaimonsa tavoin viitsinyt kansalaisopistossa harjoittaa englannin opiskelua. Nyt siitä olisi hyötyä, ja vaimon mukaan muistamattomuuttakin sillä voisi estää, hän pohtii, kun yrittää palauttaa mieleensä oppaan etunimeä. Kieltä osaavana tämä pystyy selvittämään henkilökunnalta, onko kassi otettu talteen.

Muranen huomaa aamiaisalin perällä päivän lehteä selailevan oppaan, jonka poninhännälle kiristetty musta tukka kiiltää kuin majakka.  Muranen ampaisee kohti opasta ja tönäisee erästä naista, jonka tarjottimelta putoaa lusikka ja läikähtää tuoremehua.

”Mistä helevetistä se on löytynyt?”, Murasen römeä ääni kuuluu ympäri avaraa tilaa kun hän näkee kassinsa lattialla.

”Helvetin esikartanosta”, opas sanoo. Hotellin vahtimestari oli illalla huomannut unohtuneen kassin ja kuullut siitä ääntä. Opas valistaa Murasta, ettei suuressa maailmassa kassia eikä muita pakkauksia jätetä yksikseen. Ne muuttuvat silloin turvallisuusuhkiksi.

”Poliisi tyhjensi hotellin yökerhon, sulki lähikadut ja eristi alueen. Erikoisyksikön pommirobotti nouti kassin, jossa ei kuitenkaan ollut mitään vaarallista, ja kun osoitelapussa oli nimesi, poliisi toimitti kassin illalla tänne”, opas kertaa tapahtumia ja sanoo, että tänne tulee poliisi yhdeksältä tekemään raportin ja sinun on oltava läsnä.

”Eikö tämä jo tässä ollut”, Muranen toteaa ja ahmii puuroa.

”Saksassa mikään ei ole itsestään selvää”, opas muistuttaa.

Muranen asettaa kassin tuolinjalkaa vasten lattialle ja ihmettelee, kuinka vekkkarin tikitys on voinut herättää jonkun huomiota. Hän kaivaa toisella kädellä kassin pohjalta verensokerilääkepurkin samalla kun puhelin pirisee. Ehtimättä vielä sanoa mitään alkaa päälle jääneestä kaiuttimesta kuuluu, kuinka Raita vaatii tietää, että mitä siellä illalla on tapahtunut?

”Kuinka niin tapahtunut”, Muranen ihmettelee.

”S-marketissa iltapäivälehtien lööpit huusivat kilvan suomalaisseurueen joutuneen Hampurissa keskelle pommiuhkaa”, Raita kailottaa Murasen vaimentaessa puhelimen kaiuttimen.

”Sama Adler-hotelli, jossa te asutte”, Raita puhisee kiukkuisena. Toinen iltapäivälehti on haastatellut mukana ollutta Anelma Rinta-Laksoa, jonka Raita sanoo tuntevansa.

Muranen ei saa sanaa suustaan, sillä vaimo Suomessa tietää asiat tarkemmin kuin hän paikan päällä. Hän ihmettelee tiedon nopeaa kulkua Hampurista Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle.

”Kyse on ollut väärästä hälytyksestä ja saksalaisten ylireagoinnista, kun jonkun kassissa on tikittänyt vähän äänekkäämpi herätyskello”, Muranen vähättelee.

”Lehden valokuvassa poliisin robotti roikottaa kassia, joka on prikulleen kuin se sinun kassisi, jonka sinä olit unohtanut jonnekin”, Raita pudottelee ja huomauttaa miehensä muistin vaativan tutkimista.

”Muistele vain sitä kun lämmittämäsi kastikekattila liedellä kärysi ja porraskäytävä oli täynnä savua ja sinä istut keittiössä ja täytät kaikessa rauhassa käryn keskellä sanaristikkoa.”

”Maailma on täynnä samanlaisia kassseja, Muranen lopettaa kun punakka poliisi tervehtii opasta, jonka etunimi Magnus muljahtaa Murasen mieleen.

”Guten Morgen.”

Napsautettuaan pari kertaa kuulakärkikynää poliisi kirjoittaa Magnuksen sanellessa kirjain kerrallaan Osmo Murasen nimeä. Poliisi lukee vihreäkantisesta käsikirjasta:

”Kyse on lievästä huolimattomuudesta, jonka hoitamiseen poliisilta on mennyt vähän aika- ja työvoimaresurssia. Niin muodoin Bundespolizei laskuttaa aiheuttajaa, Teitä, Ozmoo Mureinen 100 eurolla.”

Magnus sanoo, että pääset halvalla ja mikä tärkeintä, pääset vielä tänään meidän muiden mukana Suomeen. Muranen allekirjoittaa paperin ja kaivaa takataskustaan lompakon, josta poimii kaksi sileää viidenkymmenen euron seteliä.

Bitte schön”, poliisi sanoo ojentaessaan Muraselle pöytäkirjan kopion.

Aufwiedersehen, Magnus ja poliisi sanovat luontevasti toisilleen.

Muranen yrittää toistaa helpolta kuulostavaa kohteliaisuutta, mutta se tyrehtyy epämääräiseksi muminaksi.

(783.)

Korkean tason tyyppi

Juna saapuu lähes aikataulussa Jämsään. Mansoniemi seisoo viluisena siinä päässä asemalaituria, jonne junan loppupää pysähtyy. Minua lukuun ottamatta muut suuntaavat toisaalle. Tervehdimme ja asetan reppuni škodan peräpenkille. Ajamme matkahuoltoon ja noudan sinne edellisenä päivänä Seinäjoelta lähettämäni suksipussin. Jatkamme lomakylään parin kiertoliittymän kautta ja ohi uudehkojen valintamyymälöiden.

Mansoniemi joutuu hakemaan lukuisten samanlaisten mökkien rykelmästä oikeaa liittymää, ja ensin hän karauttaa väärän mökin pihaan. Vekslattuaan auton takaisin tulosuuntaan palaamme tienhaaraan, jossa hän tunnistaa reitin oikean mökin pihaan.

Rinteessä harjakattoinen hirsimökki vaikuttaa pienehköltä, mutta päästyäni sisälle edessäni levittäytyy avara tupa ja siihen liittyvä keittiöosasto. Vasemmalla on makuuhuone ja ylhäällä nukkumaparvi.

”Majoitu sinä alakertaan”, Mansoniemi sanoo ja lähtee edelläni alas ahtaita ja narisevia portaita. Makuuhuoneeni vieressä on wc, kuivauskaappi ja toinen huone ja sauna.

Jätän reppuni sängylle ja palaamme yläkertaan. Ulko-ovelta kuuluu tömistelyä ja kolinaa kun suksia asetellaan seinää vasten nurkkaan. Sisään löyhähtää kylmää ulkoilmaa Raippaluodon astuessa tupaan. Raippaluoto on silmälasipäinen, lyhyttukkainen pitkän matkan hiihtäjän näköinen tyyppi. Häntä en ole nähnyt  aiemmin, mutta silti hänessä on jotakin tuttua. Se johtuu hänen juonteikkaista kasvoistaan, sellaisista kuntoilijalle tyypillisistä kulmikkaista kasvoista, joita rajaa korkea otsa.

Raippaluoto on hiihtänyt kuusikymmentä kilometriä.

– Luistelemalla, hän lisää ja poistuu monot kolisten portaita alas ja laittaa vaatteensa kuivauskaappiin ja menee suihkuun.

Mansoniemi on hiihtänyt tiistaina kaksikymmentä kilometriä. Syömme hänen valmistamaansa hernekeittoa. Kehun sitä oikeaksi hiihtäjän pakkaskelin ravinnoksi. Raippaluoto lappaa kattilasta hernevelliä ainakin kolme lautasellista.

Pöydän ääressä käy selville, ettei Raippaluoto ole vain kuntoilijan näköinen, hän on perin juurin himokuntoilija. Talvet hän hiihtää ja pelaa jääkiekkoa ja harrastaa muuta vähemmän aikaa vievää liikkumista. Kesäisin hän pyöräilee, rullaluistelee ja hölkkää. Kesäkuun puolivälissä hän osallistuu maailman suurimpaan pyöräilytapahtumaan, Vätternrundaan. Se alkaa Motalasta ja päättyy sinne kierrettyään 300 kilometrin pituisen Vätternin.

– Viime kesänä porukkamme jäi niukasti kymmenen tunnin alituksesta kun yhdeltä katkesi pinna ja se vei siksi paljon aikaa. Loppumatka olisi pitänyt survoa 45 kilometrin tuntivauhtia, mikä olisi ollut mahdotonta, hän kertoo.

Hän on juossut useamman kerran Berliinin maratonin ja suoriutunut siitä kahdesti rullaluistellen. Kun hän kertoo pyöräilleensä päiväseltään Espoosta Vaasaan sekä taittaneensa saman matkan rullaluistimilla hieman pidemmässä ajassa, ajattelen että siinä melkoinen Tyyppi.

Niin muuten on.

Työkseen hän on pystyttänyt antenneja tai mastoja kaikkialle Suomeen Ahvenanmaalta Nuorgamiin, Kolilta Lapualle. Tekniikan kehittyessä mastoja käy tarpeettomiksi, niin silloin Raippaluoto huolehtii niiden kaatamisen. Aikanaan Ylöjärven masto takasi kotopuolessani TV2:n näkyvyyden, mutta kun aika ajoi sen ohitse, hoiti Raippaluoto sen pois päiväjärjestyksestä.

Korkeimmat antennit, joissa Raippaluoto on työskentellyt, huitelevat kolmeasataa metriä. Siinä ympäristössä korkean paikan kammo on vieras käsite.

Vähän ennen iltauutisia Raippaluodosta paljastuu uusi piirre: hän vetäytyy kuuntelemaan älypuhelimestaan Deutsche Welle Nachrichten langsam [saksankielisiä uutisia hitaasti]. Hän treenaa säännöllisesti saksaa, koska ei mielestään sitä vielä osaa tarpeeksi sujuvasti.

***

Aamiaisen jälkeen vedämme päällemme hiihtovaatteet ja jalkaan monot ja sekoitamme juomapulloihin lämmintä nestettä. Ulkona on kymmenen astetta pakkasta. Sovimme, että hiihtelemme omaan tahtiin omia latuja tai uria. Tuskin Raippaluoto viihtyisi vauhdissamme emmekä me pysyisi hänen perässään.

On se erikoinen tyyppi tuo Raippaluoto. Kaiken lisäksi diplomi-insinööri.

(782.)