Kuukausi: syyskuu 2017

Hamburger Abendblatt  ihmettelee (28.9.), tarvitseeko Hampuri McDonaldsin, Burger Kingin, Jim Brockin ja lukuisten muiden burgerpaikkojen lisäksi vielä yhden, joka tarjoaa käristetyn lihanpalan leipäpuolikkaiden välissä? Kysymys on aiheellinen, sillä Hampurin parhaalla paikalla Sisäalsterin eli Binnenalsterin tuntumassa ECE-kauppakeskuksessa avaa perjantaina 29.9. pietarsaarelainen ravintolaketju Friends & Brgrs satapaikkaisen ravintolan.

Lehden mukaan ketjun perustajalla, 53-vuotiaalla Peter Fagerholmilla ja hänen viidellä ystävällään lompsan täytyy olla lyönnissä. Muuten ei 285 neliön tilojen vuokraaminen onnistu Food Sky:n ylimmästä kerroksesta Europapassagessa. Lehti pitää investointia hämmästyttävänä yritykseltä, jonka taival on alkanut vasta vuonna 2014 pienestä 20 000 asukkaan kaupungista ja jolla on neljä toimipistettä Suomessa ja yksi Kööpenhaminassa. Yrityksen taustahahmot sen sijaan ovat kokeneita liikemiehiä liha- ja gastronomia-alalta.

Fagerholm sanoo toiminnan periaatteeksi tuotteiden paikallisuutta ja lisäaineettomuutta. Niinpä pekoni ja juustot tuodaan Suomesta, mutta liha, jauhot ja perunat ovat saksalaista alkuperää. Liha hampurilaisiin valmistetaan ravintolassa, leipä leivotaan asiakkaiden nähden ja perunat ranskalaisiin leikataan saksalaisista perunoista, jotka keittämiesen jälkeen friteerataan kahdesti. Tarjolla on myös gluteiinitonta leipää ja kasvishampurilaisia. Hinnat alkavat 6,50 euron klassikosta ja päättyvät 7,20 Umami-burgeriin. Friends & Brgrs pitää tyyliänsä rennon raikkaana pikemmin kuin pikaruokalana.

Fagerholm sanoo ketjun aikovan laajentua ympäri Eurooppaa. Ja jos toiminta lähtee Hampurissa hyvin vauhtiin, ovat uudet toimipisteet mahdollisia. ”Hyvä tuki ja kumppani meille on ECE-kauppakeskus, jonka tiloissa pääsemme runsaiden asiakasvirtojen äärelle”, hän lisää.

Pitää toivottaa pietarsaarelaisyrittäjille onnea, ja harmitella kun hansakaupungissa tuli käytyä jo viikko sitten.

(730.)

Hampurin suomalaisen merimieskirkon edessä meidät ohittaa saksalaisperhe koiransa kanssa. En tapaa puuttua ihmisten koirien rotuun muuten kuin poikkeustilanteissa ja nyt oli pakko kysyä, että onko herrasväen koira borderterrieri. Ja olihan se. Sanoin myös oman koirani olevan borderterrieri ja nimeltään Capu. Herra talutti Emmaa, joka on kuusi vuotta. Lyhyen tapaamisemme aikana teimme selväksi, että kyse on viisaasta koirasta ja ettemme ole tanskalaisia, kuten herra niin luulee.

Herättyämme sunnuntaina riensimme  Fischmarktille, kalamarkkinoille. Se on viikonlopun nähtävyys Hampurissa, ja sitä se oli nytkin. Satoja metrejä myyntipöytiä. Tarjolla oli tietenkin joutavaa rihkamaa t-paidoista jääkaappimagneetteihin, kalatiskeillä vaikka mitä tuoreista ankeriaista punalihaisiin lohiin sekä suoraan laivoista tuotuja etelänhedelmiä. Niin ja hyvin kävivät kaupaksi ruukkukukat.

Se tuli todistettua, ettei kauppa, ja varsinkin kannattava kauppa, edellyttää supliikkia. Sitä entisaikaista helppoheikkimäisyyttä, että pannaan tuosta samaan kymppiin vielä kourallinen nahkiaisia ja tuosta vielä tuo, etteivät vaimo ja lapset jää ilman. Näin pakettiin kertyy edustava koostumus mereneläviä.

Tosin erään kauppiaan ääni vain kähisi, ja moni taisi tehdä kauppaa hänen kanssaan pelkästä myötätunnosta. Puoli kymmeneltä kirkonkellojen kumahdeltua kovaääniskuulutus kertoi, että kauppa päättyy, Verkaufen beendet, ja kauppiaat saavat häipyä, jotta alue voidaan siivota.

Hyppy satama-aluetta esittelevään alukseen ja tunnin aikana vahvistui käsitys, että Hampuri on mahtava, yksi Euroopan suurimpia satamakaupunkeja, Speichertstadt. Pohjanmereltä pitkin Elbeä matkaa hansakaupunkiin kertyy sata kilometriä, mutta väylä alkaa käydä matalaksi tämän päivän laivoille. Luonnonsuojelijat eivät sallisi väylän syventämistä. Heidän mielestään merenkulkijat hyödyntäkööt nousuveden vaihetta, ja jos eivät sen aikana ehdi matkaan, niin odottakoot seuraavaan päivään.

Nosturit, polttoainesäiliöt, tuhannet kontit ja telakat kertovat, että kyse on maailmanluokan keskittymästä, joka tuo rahaa ja hyvinvointia tarjoten työtä 150 000:lle. Aluksen nuori naiskippari kertoi satama-alueen valtavien romukasojen, Schrotthaufen, kertyneen vanhoista Toyotista, ja sekö nauratti mersu- ja audisaksalaisia.

Elbphilharmonie on Hampurin ehdottomasti uusin nähtävyys. Massiivinen arkkitehtuuriltaan, no jaa, sopusointuinen rakennus kierrettiin pariin kertaan ja se teki joka puolelta ainutkertaisen vaikutuksen. Ei ihme, että talon konsertit on kaikki tyynni varattu vuodeksi eteenpäin. Se tieto helpottaa hampurilaisia veronmaksajia, joille noin 900 miljoonaa euroa maksanut ja vuosi sitten valmistunut Elbphilharmonie pysyy kestokauhistelun aiheena.

Satamakierroksen vetänyt kapteeni ansaitsi kiitokset selkeästä saksastaan. Ei hän kuitenkaan luvannut lähteä kyyditsemään meitä Suomeen. Siihen pursi olisi ollut liian hentoinen.

Sunnuntain aamu ja puolipäivä menivät hauskasti ja informatiivisesti. Liittopäivävaalit näkyivät isoina plakaateina, joissa poseerasi joko Angela Merkel (CDU) tai Martin Schulz (SDP).

Illalla kävi selväksi, että vaalien voittajaksi nousi AfD, jopa kaksinumeroisella kannatusluvulla, 12 prosentilla. Kansa on ennenkin ja varsinkin Saksassa äänestänyt väärin. Toivottavasti seuraukset eivät ole nyt dramaattisia. Ei tule olemaan Saksassa helpot ajat.

(729.)

 

 

Ennen kuin täpötäysi Ryanair kiitää täyteen vauhtiin lentääkseen Bremeniin juomme koulukaverin kanssa croissantkahvit Pirkkalan lentokentän kahviossa. Ja eikö niin käy, että joudumme käyttämään kulunutta sanontaa ”kyllä maailma on pieni”. Siinä kahveja pöytään viedessämme jostakin ilmestyy Viitasen Martti, vanha koulukaveri hänkin.

Martti lähti koulun jälkeen Kieliin opiskelemaan lääkäriksi ja jäi sille tielle. Kävimme joskus tämän toisen koulukaverin kanssa tervehtimässä häntä Kielin Melkendorfissa. Mustapartainen ja mustatukkainen nukutuslääkäri on eläköitynyt ja harmaantunut tyylikkäästi. Viimeksi hän työskenteli palokunnassa ja ambulanssissa, siis ihmishenkien pelastajana.

Suomeen hän on tullut tervehtimään sairaanhoitajapoikaansa, joka suorittaa Tampereen yliopistosairaalassa siviilipalvelua. Martti on Saksan ja Suomen kansalainen, samoin perheen neljä lasta ovat kaksoiskansalaisia. Pirkkalan kentälle laskeutuu ja nousee kevyesti ilmavoimien hävittäjiä, joista Martti toteaa, että ne eivät kiinnosta häntä vähääkään. ”Olen pasifisti”, hän lisää.

Martti jatkaa Bremenistä junalla Hampurin kautta Kieliin. Hän pitää kansalaisvelvollisuutena äänestää sunnuntaina liittopäivävaaleissa. Hän halua omalta osaltaan päästä estämään äärioikeistolaisen ja populistisen AfD:n menestymistä. Puoluetta hän pitää Saksalle häpeänä, ja ihmettelee, kuinka sen kannattajiin kuuluu järkevääkin väkeä. Toki suurin osa on entisen Itä-Saksan pettyneitä ja näköalattomia osseja. Hän äänestää Martin Schulzia, siis demareita.

Lentokone ei kauan Pirkkalassa viivy, kunhan purkaa matkustajat ja ottaa uudet sisään. Lähtöajasta nipistyy kymmenisen minuuttia. Se koituu Ryanairin ja tietysti matkustajien eduksi, ja sen Ryanair kertoo näyttävästi fanfaarien kera, kun laskeudumme Bremeniin.

Kone on viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta se ei takaa kannattavuutta, sillä Ryanair lopettaa talveksi Tampereen reittinsä ja avaa ne sitten keväällä. Pirkkalasta ei enää muutamaan vuoteen ole päässyt kuin Bremeniin ja Budapestin. Halpalentoyhtiö hakee tuottoa, ei hyväntekeväisyyttä. Niinpä irlantilaisyhtiö tekee aina vain parempaa tulosta. Tuottoihin tähtää myös se, että Ryanair alkaa lähiaikoina operoida Fuhlsbüttelistä Hampurista. On eri asia lennättää väkeä yli 80-miljoonaisessa Saksassa kuin 5,5 miljoonan Suomessa.

Täällä pilvien päällä aurinko paistaa ja takaa kantautuu vahvaa tamperelaismurretta – jumalauta, oikeeta mäyhäämistä. Joku nuorista miehistä tiivistää työelämän niin, että en koskaan ole rokuliin jäänyt, mitä nyt monesti maanantaisin olen puhaltanut vessanpönttöön.

(728.)

 

 

 

 

 

Hampuriin!

Tällaisina päivinä kannattaa ottaa mallia kurjista. Kyse ei kuitenkaan ole Victor Hugon romaanista Kurjat eikä tämän eteläpohjalaisen kaupungin ilmatilaa hallitsevista nostokurjista.

Esimerkkiä kannattaa ottaa isosta linnusta eli kurjesta, jonka ääni  lintukirjan mukaan muistuttaa trumpettia. Kurjet tekevät paraikaa lähtöä etelään uljaissa auramuodostelmissa. Takaisin nämä pitkän matkan muuttajat palaavat toukokuun alussa.

Lentomatka odottaa meikäläistäkin tosin vain Pirkkalasta Ryanairilla  Bremeniin. Se ei vedä vertoja kurkien muuttoreissulle, joka ulottuu Afrikkaan. Bremenistä jatko tapahtuu onnikalla Hampuriin. Se on Pietarin jälkeen suurin meitä lähin miljoonakaupunki, asukkaita siellä on lähes kaksi miljoonaa. Se on myös oma osavaltionsa. Kaupunki ja sen vilkas satama on Elben varrella.

Ajankohta on mitä otollisin, sillä Saksassa käydään sunnuntaina koko EU:n kannalta tärkeät vaalit, liittopäivävaalit, Bundestagswahl. Ennakkoon vaalin tulosta pidetään selvänä ja Angela Merkel aloittaa neljännen kautensa liittokanslerina. Hänen etujaan ovat luotettavuus, ennustettavuus, järjestys ja vakaus. 

Demarien Martin Schulz jää statistiksi ja hänen puolueensa kärsii tappion. Tappiota sille tulee myös Hampurissa, vaikka kaupunki on vankkaa demarien aluetta. Toinen vaalien mielenkiintoinen seurattava on sikäläisen persujen eli AfD:n, Alternativ für Deutschland, menestys. Sille on ennustettu noin yhdeksän prosentin ääniosuutta ja nousua valtiopäiville.

Ilman vaalejakin Hampurissa riittää ihmeteltävää. Ehdoton kohde, joka pitää nähdä, on maailman 12. kallein rakennus, viime marraskuussa keskelle Elbeä valmistunut Elbphilharmonie. Iisakin kirkkoa muistuttava projekti alkoi vuonna 2003 ensimmäisistä luonnoksista. Kustannukset se ylitti roimasti ja hintaa sille ilmoitetaan kertyneen 900 miljoonaa euroa!

 Rakennuskompleksissa on mahtavien konserttisalien lisäksi hotelli ja asuntoja, jotka ovat keskimäärin 190 neliön suuruisia  ja niiden neliöhinta vaihtelee 15000 eurosta 36000 euroon. Suuren salin konsertit on myyty loppuun jo ajat sitten, myös ensi maanantain Lontoon filharmonian konsertti, jonka johtaa Esa-Pekka Salonen.

Hampuri on profiloitunut musiikilla. Sieltä se Beatleskin aloitti uransa. Viikko sitten Rolling Stonesin konserttia seurasi sadantuhannen yleisö. Eivätkä papat olleet ensimmäistä kertaa Hampurissa, ensimmäisen kerran he soittivat ja lauloivat kaupungissa 1965.

Lauantaiaamuna pitää käydä Fischmarktilla, kalamarkkinoilla, aistimassa ja maistelemassa mereneläviä. Se kuuluu Hampurin-reissun kulttikohteisiin. Näkemisen arvoinen on Hafenstadt eli kaupungin dynamo eli satama, jonka olemuksen kontit ovat muutaneet. Niinpä käytöstä poistetut varastot ja muut vanhat rakennukset on muutettu uusiin tarkoituksiin.

Maanantaina illalla koneen laskeuduttua Pirkkalaan olisko taas  nähneeni, kuulleeni ja kokeneeni huomattavan paljon uutta. Ja se on lyhyenkin ulkomaanmatkan tarkoitus. Matkan kustannukset eivät koidu raskaiksi, ei ainakaan tämän hetken laskelmien mukaan. Edestakainen lento tekee 80 euroa, bussimatka Bremen-Hampuri-Bremen parikymppiä ja asuminen Airbnb:n kautta vuokratussa asunnossa keskellä miljoonakaupunkia Alsterin rannalla ei maksa sekään paljoa.

***

Nuo kuvan kurjet, jotka Heikkilän Pentti on kuvannut Paukanevan vaiheilla, haeskelevat paikkaansa aurassa.Taitavat jo olla perillä talvehtimisseuduillaan jossakin Etiopiassa tai Marokossa silloin, kun me perjantaina puoliltapäivin laskeudumme Bremeniin.

Ovat ne melkoisia lintuja, ja millaisia navigoijia ne ovat!

(727.)

Jan ja Jari.

Molemmat julkkiksia ja törttöilijöitä. Jari Sillanpään, 52, tietää ja tuntee jokainen suomalainen.

Entä Jan Ullrich, 43? Hän voitti 23-vuotiaana ensimmäisenä saksalaisena Ranskan ympäriajon vuonna 1997 ja kaksi vuotta myöhemmin Espanjan ympäriajon. Sydneyn olympialaisissa tuli kultaa ja hopeaa. Vuonna 2002 miehen kävi käry ja tuli kuuden kuukauden kilpailukielto ekstaasin ja amfetamiinin käytöstä. Samana vuonna hän jäi kiinni rattijuoppoudesta ja vuonna 2006 vuoden urheilija kytkeytyi dopingepäilyksiin ja joutui jäämään pois Ranskan ympäriajosta. Siitä alkoi alamäki ja urheilu-uran Jan Ullrich lopetti 2007. Viime vuodet hän on asunut Sveitsissä Bodenseen rannalla.

Samoihin aikoihin kun meidän tangokuninkaamme Jari Sillanpää kärähti huumeratista, langetti oikeus Jan Ullrichille kolmen ja puolen vuoden takaisesta rattijuopumuksesta 17 kuukautta ehdollista neljän vuoden koeajalla. Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä kaksi vuotta sitten hänen tuomiostaan oli valitettu.

Toukokuussa 2014 entinen huippupyöräilijä oli kolhinut kahta autoa kauppareissulla. Tuomittavaksi asian teki se, että Jan Ullrich oli nauttinut valkoviiniä ja rauhoittavaa Valiumia. Promilleja hänen veressään oli 1,8. Oli vähällä, ettei hänelle tullut passitusta vankilaan, sillä ylinopeus lähenteli hurjastelua, kun 80 alueella kaahaa 132 km/h.

Katuva Ulrich pyyteli töppäilyään anteeksi. Vapausrangaistuksen lisäksi hänen maksettavakseen määrättiin oikeuskulut ja noin 9000 euron sakot. Ne eivät paljon tunnu 5,7 miljoonan euron vuosituloissa. Välit ovat kunnossa niiden kanssa, joiden autoja hän vahingoitti, ja korvaukset hän on maksanut.

Syntyjään rostockilainen Jan Ullrich muutti perheineen Mallorcalle pian sen jälkeen kun hän oli saanut Sveitsissä ensimmäisen kerran tuomion ajettuaan ylinopeutta ja puhunut kännykkään ilman handsfreetä. Mallorcalla hän toimii yrittäjänä, joka tarjoaa pyöräilijöille harjoitusleirejä.

Jan sai tuomion, Jari sitä vielä odottaa. Tosin kansa on jo antanut oman tuomionsa. Molempien julkkisten teot ovat murheellisia.

Harrastelijana ja täysamatöörinä en ymmärrä, mikä entistä huippupyöräilijää riivaa, kun pitää autolla kauppareissulla noin koheltaa. Sama pätee tangokuninkaaseen. Onneksi kumpikaan ei vahingoittanut ihmisiä, mitä nyt kolhivat itseään yleisön silmissä.

***

Heikkilän Pentti on poiminut sivutuotteena  kameransa etsimeen onton pönttövanhuksen. Samassa otosryppäässä oli upeita kuvia kurkiauroista.  Siis syksyä tässä elellään.

(726.)

Se oivallus, että etenemme vääjäämättä kohti talvea, tuli tänään puolityhjässä Lidlissä. Pitkän pöydän ääressä ryhmä ihmisiä penkoi vaatteita. Joku etsi miesten kokoja, joku toinen heitti pusakkansa pois kokeillakseen löytöä. Siinä hankittiin porukalla talven varalle tikkitakkeja. Viereisen laatikon naisten haaremihousut eivät kiinnostaneet.

Kauppa taitaa ennakoida talven tuloa liian suurpiirteisesti. Ensin pitää kärsiä syksy, joka saattaa venyä pimeänä pitkäksi, ja talvi, se perinteinen myräköineen, lumineen ja pakkasineen, antaa odottaa. Luotetaan almanakkaan ja siihen, että Lidl myy vielä pitkän aikaa tikkitakkeja tarjoushintaan.

Maksettuani vähäiset ostokseni tunsin Lidlistä tultuani ulos ilman aivan selvästi lämpenevän. Digimittarin vaikeaselkoiset numerot osoittivat lämpötilaksi viisitoista celsiusta eli 59 fahrenheitia. Kuinka ollakaan ilman mitään yhteyttä mieleeni tuli myös se, että öljykaupan suure on barrel eli 159 litraa. Barrel öljyä maksaa noin 50 dollaria. Muistan sen joskus maksaneen 70 taalaa. Ja tulkoon sekin mainituksi, että aamulla verenpaineeni oli 116/79. Näillä tiedoilla on sangen vähän, jos yhtään, tekemistä kauppareissun saati lähestyvän talven kanssa. Joskus vain on hyvä puhua ja kirjoitella lämpimikseen.

Lämpöasteista siirtyminen Seinäjoen uimahallin isoon altaaseen on sujuva aasinsilta. Veden lämpötila on 27 astetta, ja se koskettaa minua, sillä aloitin syyskuun ensimmäisenä päivänä reilun kahden kuukauden jälkeen uinnin eli kolmesti viikossa kolme kilometriä kerralla ja viikossa yhdeksän kilometriä. Laskeskelin, että saavutan vuodenvaihteeseen mennessä sata kilometriä. Pakollisia taukoja tuottavat ensilumen hiihtoleirit ja muut matkat. Nyt uintikilometrejä on koossa viisitoista.

Talven tai ainakin päättyvän syksyn merkki on se, ettei SJK eli Seinäjoen Jalkapallokerho ehdi enää tänä vuonna antamaan potkuja valmentajalle. Niitä kun jo on annettu kolmesti.

***

Kuka Paukanevaa taitavammin osaisi kuvata kuin Pentti Heikkilä?

(725.)

 

 

 

Silloin pitää panna parasta päälle kun edustustehtävä kutsuu. Tänään pelkkä edustaminen ei riittänyt,  kun paikallinen Pohjola-Norden oli kutsunut ystävyysseuroja kisailemaan mölkyssä. Seinäjoen Suomi–Ranska-seuran lähes kaikki edustuskelpoiset jäsenet minua ja vaimoani lukuun ottamatta olivat kuka missäkin, joten paikka piti ottaa vastaan. Joukkuetta emme toki pystyneet muodostamaan, mutta paikka Jostakin joukkueesta löytyi. Vaimon joukkue oli Kalle’s lag ja minun Sisujengi.

Kosketukseni mölkkyyn rajoittuu siihen, että olen nähnyt jonkin kaupan hyllyllä mölkkypelipaketin. Se koostuu 12 pyöreästä, numeroidusta puupalikasta, joita yritetään kaataa 3,5 metrin päästä heittimellä eli kouraan sopivalla pulikalla. Puupalikat on numeroitu ja sen mukaan onnistuneesta heitosta saa pisteitä, tai useamman kaadon sattuessa palikoiden lukumäärän mukaan. Voittaja on se, joka saavuttaa tasan 50 pistettä.

Vaikuttaa siis yksinkertaiselta, mutta kuten aina kilpailuissa kehitetään taktiikkaa ja tekniikkaa, joten mölkky, sitä muuten pelataan kansainvälisissä turnauksissa, muistuttaa hienoksi viritettyä taitolajia etiketteineen. Jo se, että heitin viskataan alakautta, korostaa voiman sijasta tarkkuutta ja taitoa.

Kisaamaan lähtiessä kiinnitin pinssin baskeriini, jonka hankin muutama vuosi sitten Ranskan-matkalla. Näin viestin kuuluvani Suomi–Ranska-seuraan, joka puolestaan järjestää kesäisin petanque-turnauksen. Se muistuttaa tarkkuusheittonsa puolesta mölkkyä paitsi heitto tapahtuu metallikuulalla.

Seinäjoen seudun Pohjola-Norden juhlii 70 vuottaan. Yhdistyksen periaatteisiin kuuluu vaalia Pohjoismaiden kansalaisten välisiä yhteyksiä, vahvistaa maiden yhteenkuuluvuutta sekä edistää tunnettuutta. Huomaan tänä vuonna kahdella Uumajan-matkalla edistäneeni Pohjola-Nordenin periaatteita. Lisämeriittinä voin mainita vierailleeni taannoin kahdesti Islannissa, tehnyt muutama vuosi sitten Hurtigruten risteilyn Kirkkoniemestä Bergeniin ja osallistunut Pohjoismaisen neuvoston järjestämälle journalistien kahden kuukauden kurssille Århusissa.

***

Mölkky oli mielenkiintoinen, yksinkertainen peli, vieläpä yhteisöllinen. Meitä oli kolme joukkuetta joiden osallistujat lähes ensikertalaisia. Tuomari piti ohjat ja pistelaskun osaavasti käsissään.

Yksi matsi otettiin vielä kun paikalle saapui Pohjola-Norden- liiton varapuheenjohtaja kansanedustaja Maarit Feld-Ranta. Hän ja Antti Siljamäki nappasivat voiton joukkueelleen Ensikertalaiset. Iltajuhlassa palkintoja jaettiin avokätisesti, joten joukkueemme sai kolmannesta sijasta keittokirjan ja parhaasta joukkueen nimestä, Sisujengistä, diplomin. Kuvaan olen asettunut diplomin kera, mutta ahdasta on, kun osa päästä ja pala diplomista on jäänyt kuvasta pois.

(724.)

Onneksi meillä on Susijengi, siis koripallomaajoukkue, joka on viime päivät tuottanut kansalle urheiluelämyksiä. Fiiliksiä ne ovat, kuten termi kuuluu. Susijengi on kerännyt väen television ääreen ja katsomot täyteen ja samalla tuottoa lajiliitolle. Kansa on ostanut pelipaidat ja muut fanituotteet loppuun. Ja tärkeintä, että Susijengi on johdattanut koko kansan koripallon ytimeen. Laji jatkaa leviämistään joka niemeen ja notkoon.

Menestyksen hetkinä kansallistunne nousee ja pitää ruveta etsimään esikuvia. Ylitse muiden on kohonnut joukkueen nuorin, Lauri Markkanen, 20, taidoillaan ja pituudellaan, 213 cm, sekä eleettömyydellään. Etunimen ja iän perusteella esikuva löytyy Seitsemästä veljeksestä. Tosin Jukolan veljeksistä Lauri on toiseksi nuorin kaksosveljensä Timon kanssa. Veljessarjan kuopus on Eero.

Laurin iso veli, pituudeltaan ”vain” 197 cm, on Eero, 26, hyökkääjä Huuhkajissa. Hänen seuransa on Dynamo Dresden. Kovia veljeksiä, ja varamieheksi jää vielä veljeksistä vanhin Mikko. Hänkin kaksimetrinen ja pelannut koripalloa.

Aleksis Kivi kuvaa veljeksiä: ”Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Tuomas on hartevin ja hän on oikein kuuluisa harteittensa leveyden tähden.” Tuollainen voimaa ja miehisyyttä uhkuva selostus sopii myös Susijengiin.

Veljesten isän kohtalo on myös syytä mainita. Isä oli ”ankaran innokas metsämies”. Hän kohtasi äkisti surman tapellessaan äkeän karhun kanssa. Siis kunnon vastus ja sankarikuolema. ”Niin metsän kontio kuin mies löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tantereella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua.”

***

Muistan tutustuneeni koripalloon joskus 50-luvun lopulla, kun kouluun– kansakouluun – tuli uusi opettaja lähtöisin Salosta. Siis niiltä seuduilta, jossa korista oli pelattu jo pitkään. Hän perehdytti meidät kerran viikossa liikuntakerhossa uuteen pallopeliin.

Kerran taistelin opettajan kanssa samasta pallosta. Opettaja vahvempana riuhtaisi palloa ja minun otteeni kirposi ja lensin muutaman metrin vaakalentoa mätkähtäen lattialle.

***

Hiidenkivellä sonnilauman saartamana tarttuu Lauri kannuun ja ottaa tuhdin ryypyn.

Aapo: Hän on päissään. Kannu häneltä pois!

Lauri: Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen pyssy paukahtaa.

(723.)

Ainoa haitta radion kuuntelusta korvanapeilla pyöräillessä on se, kun joutuu yllättäen kysymään neuvoa vastaantulevalta jalankulkijalta: ”Mahtaako tätä tietä päästä…?”  Ennen kuin vastaajan puheesta pääsee jyvälle, soi korvissa vielä vaikkapa Muistojen bulevardin tai Faunin iltapäivän kappale. Ei auta kuin riipiä kuulokkeet korvilta ja pyytää tiedonantajaa toistamaan neuvo.

Sen jälkeen menee oma aikansa kun pikkulillin pään kokoiset napit saa takaisin korville. Sinänsä radion kuuntelu ja polkupyöräily menettelevät, eikä niiden yhteensovittaminen ainakaan minulle ole aiheuttanut vaaratilanteita. Oikeastaan päinvastoin. Radio vaimentaa takaa lähestyvän liikenteen jylyä ja pauhua, eikä huomaa, kuinka iso jumbo sieltä ohittaa. Yksi pyöräilijää eniten ärsyttävä ääni syntyy siitä, kun ohittava auto siirtyy keskikaistan tärinäraidalle. Se on yhtä aikaa uhkaavaa ja varoittavaa jytinää, ja aina yhtä pirullista kuultavaa.

Pyörälenkeillä moni radio-ohjelma on tullut tutuksi. Tuntuu jopa pieneltä juhlahetkeltä kun kaupunki jää taakse ja radiosta alkaa Muistojen bulevardi. Se on asiallinen musiikkiohjelma, jonka soitettavat kappaleet – eivät biisit – on harkitusti valittu eikä turha juontaminen häiritse. Ohjelmassa on sopivasti kotimaista ja ulkomaista musiikkia. Voisin jopa jonkin lauantaina ohjelmassa soitetun kappaleen paikallistaa kohtaan, jossa sen olen kuullut.

Kalle Haatasen ohjelman nimeä en muista, mutta se on jättänyt vaikutuksensa. Viime lauantaina hän keskusteli jonkun filosofin kanssa ja siinä älyllisistä asioista kaksi tietävää henkilöä puhuivat samalla kertaa kevyesti, pinnallisteta ja syvällisesti. Joskus  hieman vierastin Haatasen ryntäilevää tyyliä, mutta nyt kun minusta on tullut ohjelman vakikuuntelija, pidän tapaa hyvänä, jopa ohjelman tavaramerkkinä.

Diktaattoreita esittelevän 12-osaisesta sarjasta ensimmäisen osan kuulin joskus alkukesästä jossakin Luopajärvellä. En ole sen kummemmin perehtynyt ohjelman tekijöihin ja siihen, onko kyse uusinnasta. Kahden eri diktaattorin tarinat kuultuani kävi selväksi: Diktaattoreilla on oma prototyyppinsä, sillä niin ne ovat kuin veljet keskenään, ja kaikkia yhdistää vainoharhojen lisäksi vallan- ja verenhimo.

Ohjelman esiteltävät diktaattorit on luonnehdittu oivallisesti, kuuntelijaa kiinnostavasti ja noudattaen periaatetta: nimi on enne tai päinvastoin:

Suuri ruorimies Mao Zedong, Elokuvan nero Kim Jong-il, Hullu Koira Muammar Gaddafi, 13. apostoli Jean-Bedel Bokassa, Big Daddy Idi Amin, VooDoo Francois Duvalier, Tasavallan ensimmäinen journalisti Rafael Trujille, Eversti takakontti Alfredo Strossener, Musso italiaano Benito Mussolini, Karpaattien nero Nicolae Ceausescu ja Suuri opettaja Enver Hoxha. 

***

Pentti Heikkilä on tavoittanut Paukanevalla 3.syyskuuta ottamaansa valokuvaan luonnon hiljaisuutta.

(722.)