Kuukausi: joulukuu 2016

Yks ja toinen tarjos mulle makeatkin moukut:Minä kiersin konnuudet ja kiersin kaikki koukut,
Ruma-relluma-rilluma-rei, minun kulkuni muualle vei!
Onhan elon tiemme täällä joskus mutkikasta:
Markkinoilla kyllä kurvat kaikki oppi vasta,
Ruma-relluma-rilluma-rei, Elon kurveissa oikaista ei!

Lainasin värssyn Rovaniemen markkinoilla -laulusta sen vuoksi, että Rovaniemen asema oli illalla tupaten täynnä, kun väki odotteli etelään vievää junaa. Ihan huomaamatta mieleeni tuli Justeerin laulama oivallisesti sanoitettu laulu.

Rovaniemi on saman kokoinen kaupunki kuin Seinäjoki, mutta sillä on ollut aikoinaan maine, joka siihen liitetään yhä. Kaupunki on ollut kulkumiesten läpikäytävä Lapin savotoille ja Lemmenjoelle kullanhuuhdontaan. Hieman karrikoiden  tukkijätkät ja kullanhuuhtojat voisi luokitella ”tili tuli, tili meni” -miehiksi.

Kerrotaan, kuinka porukalla on lähdetty taksilla Rovaniemelle viinakaupaan. Matkaa yhteen suuntaan on ollut kolmisensataa kilometriä. Paluumatkalla lastit oli juotu jo Lohinivalla muutama peninkulma Rovaniemeltä pohjoiseen. Ei auttanut kuin palata hakemaan uudet lastit. Nekin ovat valuneet kohtalokkaasti ennen kuin on päästy savotalle.

Rovaniemeä ja Seinäjokea yhdistää maakuntakeskuksen roolin lisäksi se, että molemmille on leimallista Alvar Aallon vaikutus. Rovaniemen poronsarvea muistuttava asemakaava on Aallon luomus, ja meillä hänen jälkensä näkyy Aalto-keskuksena.

Eroavuuksiakin on. Yksi on pinnanmuodostus. Tosin Rovaniemellä on vaatimattomasti Ounasvaara, kun Seinäjoella kohoaa Jouppilanvuori. Rovaniemellä on vilkas kansainvälinen lentokenttä ja on siellä yliopistokin.

Siinäkin suhteessa Rovaniemi ohittaa Seinäjoen, että kaupunki tuhottiin toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Seinäjokea yritettiin myös pommittaa. Kerrotaan että Myllysaaren kolme monttua olisivat syntyneet vihollisen ilmapommeista. Tosin nurmolaiset ottavat kunnian siitä itselleen väittäen, että pommit oli tarkoitus pudottaa Nurmoon. Erään kotiseutumiehen selitys monttujen synnystä on kovin rauhanomainen: ne ovat perunakuoppien jälkiä.

Rovaniemen asemaravintolan nuori oluenlaskija sanoi, ettei tungos ole mitenkään harvinainen ilmiö. Se toistuu joka kerta yöjunan lähtiessä etelään. Ei sen puoleen, monelle maistui myös pullakahvi.

Pitkä juna tuli ajallaan asemalle, ja konnari kertoi junan oleva viimeistä paikkaa myöten täynnä. Suurin osa vaunuista on kaksikerroksisia makuuvaunuja.

Lienee ensi tai seuraavalla viikolla, kun pohjoiseen jyskyttää juna, joka vetää 15 kaksikerroksista vaunua. Väkeä siinä on 1500. Kyse taitaa olla ennätyspitkästä junasta. Sitä kannattaa mennä Seinäjoen asemalle katsomaan tai peräti nousta kyytiin.

”Pitkä kuin Venäjän-juna”, sanoi vanha kansa tarkoittaen sotakorvausjunia.

Kuva esittää Rovaniemen yhtä maamerkkiä eli Jätkänkynttiläsiltaa. Kuvan olen kaapannut Googlen ehtymättömistä varastoista-

(645.)

Vanhoilla voiteilla lähdin, ja ne pelasivat suhteellisen hyvin. Vanhasta tottumuksesta käännyin Kuutamoladulle, sillä alun lasku tarjoaa nopean vauhdin, joka melkein saman tien hyytyy ylämäkeen. Reitillä on myös pari pitkää nousua, jotka pystyy taltuttamaan jos on vähänkin pitoa. Laanilassa otin ryypyn urheilujuomaa ennen kuin lähdin kohti Kiilopäätä ja nousemaan ainakin kilometrin mittaista mäkeä.

Noin viiden asteen pakkasessa matka taittui leppoisasti, mutta vilkaisu yläkertaan kertoi tummissa pilvissä lymyävästä, jos ei ihan myrskystä niin ainakin mylläkästä, joka sieltä ennen pitkää purkautuisi.

Ladulla meni ja tuli tasaisena virtana hiihtäjiä, ja ihan erikseen olivat rytmikkäästi viuhtovat luistelijat. Olivatko jonkun koulun leiriviikkoa näissä maisemissa viettäviä ne pari pitkää raitoa, jotka tulivat vastaan. Hieno näky se oli, kun nuoret hiihtivät yhtä tahtia hienolla tyylillä. Siinä oli tyttöjä ja poikia.

Asetellessani Kiilopään suksitelineeseen suksia ja sauvoja tunsin, kuinka taivas alkoi puskea ilman sakeaksi lumikiteitä. Join kupin kaakaota ja toisen teetä. Pusero, pipo, hanskat ja kauluri lämpenivät eteisaulan kuivauskaapissa. Siinä kun vedin lämpimiä rettuja päälleni huomasin ulko-oven pieleen ilmestyneen defibrilaattorin, laitteen jolla pysähtynyt sydän tärskäytetään käyntiin. Tärkeä varustus, ajattelin, sillä täällä saatetaan liikkua suoritusten ylärajoilla.

Niin vain ilma täyttyi terävistä lumikiteistä. Paluumatkan alku sujui jotenkin, kun valkoisesta maisemasta erotti latu-uran. Se kuitenkin katosi tämän tästä, mutta korvakuulollakin saattoi lykkiä. Rankkaa, totesin itsekseni, kun alamäessäkin jouduin tekemään työtä. Ja heti kun silmääni iskee lumikide, siinä ei auttanut räpyttely, vaan silmät piti sulkea ja piti selviytyä palan matkaa sokkona. Vastaan tulevat epämääräiset tummat hahmot tarkentuivat vasta muutaman metrin päässä hiihtäjiksi. Ohitse pyyhältävät katosivat saman tien näköpiiristä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että olette – tai olemme kaikki -aika karpaaseja.

Päästyäni vihdoin pitkään Laanilaan laskevaan mäkeen joudun lykkimään vimmatusti, ettei vastatuuli tyssää muutenkin olematonta vauhtiani. Minkäs teet luonnon voimille! Laanilan notkossa nojailen hetken sauvoihin kun etäältä valaistua latua lähestyy sinistä valoa hätäisesti vilkuttava lumikelkka perässään jokin pömpeli. Kohdalleni päästyään kuski kysyy, onko kaikki ok? Sanon, että on, mutta kuinka ok on noilla, jotka uurastavat tuolla ladulla.

Latu-uralle häipyvässä sinisessä välähtelyssä on aavistus jotakin hätään liittyvää, kohtalonomaista. Liikkeellä ollaan tosi mielellä.

Toivottavasti ladulla kaikki on sujunut parhain päin, ajattelen kun heittelen löylyvettä ärhäkälle kiukaalle.

Toive ei täysin toteutunut, kuten perjantain uutinen IS:ssa kertoo.

15-vuotias hiihtäjä katosi Saariselällä.

Pelastuslaitoksen kelkkapartio löysi Saariselällä kadonneeksi ilmoitetun 15-vuotiaan hiihtäjän. Poika oli löydettäessä hyvässä kunnossa. Poliisi pyysi aiemmin havaintoja kadonneesta 15-vuotiaasta hiihtäjästä.

Hiihtäjä oli lähtenyt Kakslauttasesta hiihtämään yhdessä seurueensa kanssa, mutta erkani puolilta päivin muusta seurueesta Laanilan kohdalla. Hän aikoi hiihtää Kiilopäälle.

 Sääolosuhteet ovat olleet Saariselän alueella vaikeat, sillä alueella riehuu kova lumimyrsky.

(644.)

Eilinen eli keskiviikko palautti kahden rymyävän pakkaspäivän jälkeen uskon maastohiihtoon. Pakkasmittarin viisi astetta ei muita erityistoimia edellyttänyt kuin oikeaa tai lähes oikeaa voidevalintaa, niin ja pipovalintaa. Molemmat ratkaisut kävivät helposti: suksiin Swixin Krystalia -2/-8 ja päähän Rajalta rajalle hiihdon pipo.

Suksi tuntui luistavan heti mökin pihassa siihen malliin, että tämä päivä menee hiihdellessä. Pidossakaan ei ollut valittamista, ja varpaat ja sormet pysyivät lämpiminä. Ostin näet Partioaitasta uudet mononlämmittimet, ja eikö taitava myyjätär osannut kaupata käsien suojaksi jostakin hienosta kankaasta tehdyt sisähanskat. Mitä hiihtäjä ei ostaisi oman hyvinvointinsa hyväksi.

Valitsin suunnan Lutto-tuvalle, sinne kun oli avattu koiralatu, jolla sai hiihtää ilman ihmisen parasta ystävääkin. Alkumatkasta minulle antoi tilaa joukko englantia puhuvia ja naureskelevaisia nuoria. Kysäisin, mistä päin sitä ollaan. Birminghamista oli ainakin yksi. Porukka remahti nauruun, kun sanoin Brexit! Se tuntui tilanteeseen sopivalta sutkaukselta. Porukan hiihto näytti sellaiselta, ettei siinä ihan ensi kertaa oltu asialla.

Palaillessani Lutosta vastaan tuli riuskan näköinen hiihtäjä, jolla oli sininen pipo. Ja eikö hän sanonut kohdatessamme minulle, että sinulla on komea pipo. Samoin sinulla, vastasin. Olimme kumpikin siis Rajalta rajalle hiihtäjiä. Hän oli suksinut tuon 460 kilometrin taipaleen kahdeksan kertaa. Minulla meriittinä on kerta. Pipovalintani oli oikeaan osunut.

Kiersin Kuutamoladun kautta Laanilaan ja edelleen Kiilopäälle. Siellä trackeri kertoi kilometrejä kertyneen 32. Siitä kun hiihtelin valaistua latua kotimökille, matkamittari osoitti 46 km.

Eilen kuten muinakin päivinä liukumäki oli täynnä melskaavia lapsia ja iloisia aikuisia. Ihme, ettei siinä satu törmäyksiä, sillä kovin villiltä meno näyttää. Katsoin parhaaksi kiertää tietä pitkin hieman kauempaa. Muuan haalaripukuinen mies vinkkasi ja kysyi minulta jotakin, josta en saanut tolkkua, mutta kun hän näytti savukkeen sytyttämistä ja mumisi fire, tulta. Sanoin, ettei ole tulta, kun en tupakoi. Neuvoin herraa lähihotelliin pyytämään tulta ja olin vähällä sanoa hänelle, että lopeta sauhuttelu. Täytyy olla vieraskorea näille turisteille ja pidättäytyä Valistuksesta. Terveyspoliisiksi kun meistä jokainen pystyy.

Matkailijoita ja nimenomaan ulkomaalaisia täällä on melkoisesti ja charterlennot tuovat heitä kaiken aikaa lisää. Se tietää hyvää Lapin ja koko maan matkailutaseelle.

Josko ottaisin tänään askin tikkuja mukaan. Näin voisin parantaa Suomen maakuvaa.
(643.)

Peruna ei tule ensimmäiseksi mieleen, kun puhe kääntyy oikein tyyriiseen ruokaan. Joka kodissa syödään perunaa ja sitä myydään joka paikassa, ja jakoipa keskustan taannoinen puoluesihteeri Korhonen perunaa ilmaiseksi vaalikampanjassa yhteydessä.

Niin vain on, että Ranskan Biskajanlahdella noin 50 kilometriä Nantesista länteen Noirmoutierin saarella ja sen lievästi hiekkaperäisessä ja hedelmällisessä maaperässä viljellään maailman kalleinta perunaa. Saaren 550 maanviljelyhehtaaristä 5 prosenttia on perunoiden kuninkaan eli La Bonnotten tuotannolla. Vuosittain tätä herkkua tuotetaan 40 tonnia, ja viljelyä säätelevät tiukat ohjeet.

Bonnotte oli jo vaipua unholaan, kun 1960-luvulla perunanviljely alkoi tehostua ja koneellistua. Keväisin sadonkorjuuseen osallistuu 2500 työntekijää varhaisesta aamusta iltamyöhään, sillä jokainen ”maamuna” korjataan käsin ja puhdistetaan saman tien. Ja siitä ne toimitetaan tuoreina Pariisiin ja Brysseliin. Perunan ohut kuori ei siedä koneellista korjuuta.

Noirmoutieren perunanviljelijöiden osuuskunta vei vuonna 1996 Pariisiin Drouotin taidealan huutokauppakamarin arvioitavaksi perunansa. Siitä alkoi sen maine maailman kalleimpana lajikkeena, oikeana herkuttelijoiden makupalana, jonka lievästi suolainen maku jää sen suolaiselle hinnalle, peräti 500 euroa kilolta. Ja tietenkin sitä myydään vain tasokkaissa tavarataloissa ja tarjoillaan huippuravintoloissa. Bonnottea on alettu viljellä myös Saksassa, jotta sen hinta ja maku saadaan vastaamaan saksalaisten toiveita.

Bonnotte istutetaan 2. helmikuuta ja korjataan 90 päivän kuluttua. Toukokuun ensimmäisellä viikolla hintava perunaharvinaisuus tulee markkinoille ja herkkusuiden saataville. Hedelmällinen maaperä sekä viljelyn tarkkuus, maata kastellaan merivedellä, lannoitetaan merilevällä yhdistettynä suolantuoksuisiin merituuliiin, takaavat tuotteelle vivahteikasta maun ja kovan kilohinnan. Bonnottea on verrattu toiseen, pieteetillä vaalittuun ranskalaiseen laatutuotteeseen eli samppanjaan. Sitä tuotetaan yksinoikeudella pienessä Champagnen maakunnassa perinteisin menetelmin. Yhtä helläkätisesti kuin käsitellään šampanjaa, käsitellään Bonnottea

Bonnottea nautitaan kevyesti paistettuina ohuina siivuina kuohkean vaniljakastikkeen tai mansikoiden kanssa [”en pétales avec un moussea de vanille aux farises”] myös suklaa ja mansikat sopivat kyytipojaksi [”avec des fraises et ganache chocolat”]. Siis jälkiruokana.

Bretagnessa se maistuu yksinkertaisesti voilla pannussa paistettuna. Selvää on, että tuollaisen herkun valmistukseen piisaa reseptejä.

Taidanpa ensi keväänä tehdä reissun, jonka aikana nautin Ranskassa harvinaista (ja kallista) Bonnuttea ja Saksassa parsaa. Molemmat herkut tulevat samoihin aikoihin markkinoille.

Hyvää kannattaa odottaa.
(642.)

Vanhoja tuttuja, hyvää ruokaa ja kuninkaallisia. Noin tiivistettynä kului torstai-iltapäivä. Meitä oloneuvoksia kokoontui puolisataa Ilkan Alkio-saliin perinteiseen tapaamiseen.

Saatoimme päätellä toimitusjohtajan puheesta, että olemme aikanamme olleet yhtiölle tarpeellisia. Talolla menee hyvin, vaikka media-alan parhaat vuodet eivät enää palaa. Tuotoista suurin osa kertyy osakekaupoista. Ala on kovassa murroksessa ja perinteinen paperilehti digitalisoituu ja siirtyy yhä enemmän nettiin.

Senkin Korkiatuvan Matti kertoi, että kun Ilkka takavuosina osti Alma Mediaa noin 50 miljoonalla eurolla ja jota moni piti aivan käsittämättömänä manööverinä, ovat miljoonat tulleet osinkoina takaisin. Ilkka on Alman suurin omistaja.

Puheen jälkeen päästiin itse asiaan eli syömään monenlaisia herkkuja ja juomaan täytekakkukahvit. Väkeä oli sen verran paljon, ettei kovin monen entisen kollegan kanssa päässyt kuin kysäisemään pikaisesti kuulumisia. Useamman kerran sanoin päivieni kuluvan joskus liiankin vikkelästi: koiraa ulkoiluttaessa, talvisin hiihdellen, kesäisin pyöräillen sekä kesät talvet uiden.

Virkeitä oloneuvoksia, vaikka jollakin oli sitä sun tätä kolotusta, joku terästi kuuloaan kääntämällä kämmenellään korvanlehteä äänen suuntaan ja jotakin odotti pikku operaatio, mutta kukaan ei valittanut. Ikää kun jo on kertynyt, kerrottiin myös joitain ikäviä kohtaloita ja muisteltiin myös niitä, jotka ovat vaihtaneet lopullisesti levikkialuetta. Sitä vain moni ihmetteli, kuinka jokapäiväinen lehti pystytään tekemään kun meitä vanhan liiton osaajia ei enää ole työrintamassa.

Joulupukin ja muorin rooli lankesi Marco Lundbergille ja Erika Vikmanille eli tämän vuoden tangokuninkaallisille sekä heitä säestäneelle hanuristille. Tarjolla oli tuttuja ja kauniita joululauluja sekä ylivoimainen Satumaa. Kuninkaalliset kiittelivät Ilkkaa, joka on ollut tärkeä tuki ja vaikuttaja Tangomarkkinoilla.

Ennen kuin lähdimme tahoillemme kertoi Saarimäen Juhani tuhman ja Mäkysen Olavi tuhmahkon lääkärivitsin.Tai mikä nyt on tuhma, naurattivat ne joka tapauksessa-

Yksi nousi Ilmajoelle menevään onnikkaan, toinen astui Tampereen-junaan, moni ajeli pimeässä illassa kotiin ja minä liukastelin päästyäni rakennustyömaaksi muuttuneen sokkeloisen keskustan läpi Koulukatua kotiin. Viisaasti oli varustautunut se, joka potkutteli rollaattorilla kotiin.

(640.)