Aamulla satoi vetistä lunta, päätin etten lähde tänään perinteiselle hiihtolenkille. Lueskelin paksua päivälehteä ja sen ohessa tullutta aikakauslehteä. Entisenä lehdentekijänä saatoin todeta: liian paljon yhdellä kertaa. Siinä on materiaalia koko viikoksi.
Tuli mieleeni työelämäni viimeiset ajat, kun kollega pyysi, että kopauttaisin jonkin pätkän palstan täytteeksi. Kopautin ja sanoin, että se on nyt siellä tiedostossa. Kollega totesi tylysti, luuletko että luen juttujasi.
Lehden jutut ovat vapaasti lukijoiden valittavissa. Yhtä miellyttävät sarjakuvat, toista kunnallispoliitikon yleisönosastokirjoitkset, kolmas on mieltynyt omiin teksteihinsä ja neljäs pääkirjoituksiin…
Katselin aikani keittiön pöydän ääressä tuoreita lehtiä ja ikkunasta säätä, ja huomasin, ettei vetistä lunta ei enää satanut. Vedin päälleni hiihtokamppeet, monot jalkaan, kuulokkeet korville ja valitsin suksiksi Yokot.
Kyrkkärin jäisellä parkkipaikalla oli lauantaina väljää. Niinpä lenkiltä saapui pian tuttu pariskunta, ja minä lähdin.
Ja kohta vastaan tuli lähes päivittäinen tuttava, huumorimies, joka totesi: ”Et kai vaan nukkunut pommiin?” Sanoin, että lähtöäni viivästytti räntäsade.
Vaikka suksien alta kuului kostea kihinä, oli luisto tällä kalustolla vauhdikas,