Minuutti minuutilta ja tunti tunnilta lentokone lähestyi Suomea ja samalla tavalla Thaimaa etääntyi. Sanon minä, että kymmentuntinen matkustaminen lentokoneellakin käy koettelemuksesta, vaikka matkustajille jaetaan säännöllisin väliajoin ruokaa ja juomaa. Juomaa voi tilata muutenkin ja sitä lentoemännät tuovat kiitettävän nopeasti.
Pitkän matkan päättymisen ensimmäinen merkki on se kun lentokoneen ikkunasta näkyy alapuolella levittäytyvä kotimaa: Metsää, sulaa merta, hiljaisia teitä, varastoja, tehdashalleja, valojaan sytytteleviä lähiöitä ja sitten lentokoneen pyörät tavoittavat kiitotien. Tuntuu, että jokaisen laskeutumisen jälkeen kävelymatka Helsinki-Vantaan lentoaseman mutkikkailla käytävillä pitenee ennen kuin pääsee labyrintin jälkeen matkalaukkuhihnalle. Siinä meitä auringon värjäämiä punanaamaisia turisteja seuraa matkalaukkujen tasaista etenemistä hihnalla, ja joku tunnistaa omansa, tarttuu siihen ja poistuu tammikuun harmaaseen iltapäivään.
Muuan tuttava kertoi tyttärensä nasevan kuvauksen paluustaan vuosi sitten Thaimaasta: ”Se tunne kun tulee kesävaatteissa aamuyöllä Helsinki-Vantaan lentoasemalle 20 asteen pakkasessa ja viima pyörii hameen alle, ja tuntee kuuluvansa tänne.”
Meidän paluumatkamme paras hetki oli se kun Seinäjoen rautatieasemalla huomasin, että täällä on talvi. Aurausvallit katujen varsilla vahvistivat tunnetta kuulumisesta tänne ja päätöstä, että huomenna pitää päästä hiihtämään.
Niinpä aamulla kiersin Linnanpuiston lenkkiä peninkulman. Vähän valitin Väiskille, joka tuli ladulle vaimonsa kanssa, että kaksi viikkoa helteessä kesken hiihtokauden näkyy muutenkin kuin päivettyneenä naamana. Hieman näet tihkaisi.
Mutta päivä se on huomennakin. Jos ei silloin muuta, niin lompakon kolikko-osastosta pitää poistaa Thaimaan bahtit. Maksoin tai yritin maksaa kahden euron kokoisella ja näköisellä thai-kolikolla, mutta kassaneiti oli tarkkana.
(777.)