Ennen kuin kolmen viikon kuluttua saan syksyn sadannen uintikilometrin täyteen, täytyy tiistaina 25.10. pysähtyä ja huomioida kahdesta satavuotismuistosta toinen, se henkilökohtaisempi. Toinen niistä on yleisemmän tason, jopa maailmanhistoriaan kuuluva tapahtuma.
Ensinnäkin: 25. lokakuuta 1917 eli sata vuotta sitten syntyi isäni. Tuolloin suomalaisia miehiä oli 1,54 miljoonaa ja naisia jonkin verran enemmän eli kaikkiaan meitä suomalaisia oli 3,13 miljoonaa, Nyt väkeä on 5,5 miljoonaa, joista miehiä 2,71 miljoonaa ja naisia taas jonkin verran enemmän. Isäni muisti mainita syntymäpäivänsä yhteydessä, että se on sama päivämäärä, jolloin Venäjän lokakuun vallankumous puhkesi. Tuskin näillä kahdella tapahtumalla on muuta yhteyttä kuin ajankohta ja se, että meillä seurattiin – kuten tänäänkin – tarkoin itänaapuria.
Sen enempää Venäjän kuin Neuvostoliitonkaan väkiluvun kehittyminen ei noudata suomalaista eli kasvavaa trendiä. Naapurin väestö on jatkuvassa ja huolestuttavasti laskussa. Silti se on suurvalta.
Venäjän lokakuun vallankumous ajoittui juliaanisen kalenterin mukaan 25:nneksi päiväksi lokakuuta ja gregoriaanisen kalenterin mukaan se tapahtui 7. marraskuuta 1917. Vallankumous oli rauhallinen ja veretön bolševikkien ottaessa vallan perustaessa Venäjän neuvostotasavallan. Keisarikunta oli kaatunut jo helmikuun vallankumouksessa.
Venäjä naapurina on vaikuttanut pahimmalla, peräti traumaattisella tavalla Suomen ja isäni kohtaloihin. On sieltä kieltämättä tullut meille hyvinvointiakin. Mutta kun parikymppinen mies joutuu tarttumaan aseeseen puolustaakseen maansa itsenäisyyttä ensin talvisodassa ja sen jälkeen jatkosodassa, muuttaa se elämää ja sen suuntaa. Ei siitä savotasta mies 27-vuotiaana palaa samana, jona hän sinne on lähtenyt. Ajan tavan mukaan hän ei noista ajoista juuri kertoillut.
Hyvää elämää hänelle toki jäi elettäväksi yli puoli vuosisataa, vaikka nuoruuden kokemukset jättivät jälkensä. En ihmettele, että Suomen sataa itsenäisyyden vuotta varjostaa sota-aika vieden sijaa monilta hyviltä saavutuksilta, joiden ansiosta olemme nousseet maailman huipulle. Loppujen lopuksi Suomen 100-vuotisessa historiassa sota-aika on melko lyhyt jakso.
Kun isäni haudalla oli kuultu Narvan marssi aloin tutustua hänen sodanaikaisiin niukkoihin asiakirjoihin, vaatimattomaan valokuva-albumiin ja myöhempien vuosien asevelikokousten nimiluetteloihin, jotka kerta toisensa jälkeen lyhenivät. Yli viiden vuoden maan puolustaminen tiivistyy selkeällä käsialalla kirjoitetuilla yhdeksälle riville alkaen 3.1.1938 KSR:ssä varusmiespalvelusta ja päättyen 28.11.1944 III/JR57:stä tapahtuneeseen kotiutukseen. Viimeinen merkintä on 27 vuotta kotiutuksen jälkeen, kun tehtäväksi kertauksessa on merkitty ”Erik. koul. al. toim. joht. 14.-15.4 1971”.
Nyt kun tavaksi on tullut puhua edesmenneiden veteraanien nimissä ikään kuin heidän valtuutuksellaan siitä, mitä mieltä he olisivat nykymenosta, voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että isäni ainakin olisi ymmärtänyt turvapaikanhakijoiden hädän. Hän antoi ymmärtää, että aina pitää turvata ihmisten ihmisarvo.
(745.)