Eilen siis torstaina – tätä kirjoittaessani on perjantai 2.3. ja vaimoni syntymäpäivä – kellon lähennellessä iltakuutta innostuin vielä jostakin syystä lähtemään hiihtämään. Yksi, ratkaiseva syy oli pakkasen lauhtuminen, ja ennuste lupasi pakkasukon rymyävän seuraavana päivänä vielä raivokkaammin, joten silloin hiihtäminen jäisi. Hiihtokelpoisten päivien hyödyntäminen palkitsee siinä vaiheessa kun lumet ovat sulaneet ja tilastoista huomaan, että hiihtopäiviä on enemmän kuin hiihtämättömiä päiviä.
Eilinen hiihto ei sujunut loppuun asti ihanteellisissa oloissa. Pakkanen kiristyi salakavalasti, suksien luisto katosi ja sormia alkoi palella. ”Tästä jos käännyn takaisin, kilometrejä tulee 13,6, mutta hiihdän vielä sen verran, että tulee viisitoista”, ajattelin ja yritin saada kohmettuviin sormiini lämpöä taivuttelemalla niitä ahtaan rukkasen sisässä. Kylmä sai kuitenkin yliotetta.
Paluumatkalla, niin hiihto tapahtui edestakaisin samaa latua, yritin pitää vauhtia ja olla ajattelematta sormiani. Varpaita ei muuten paleltanut yhtään. Se on ehkä tehokkaiden Yoko-merkkisten mononlämmittimien ansiota, ja olin lähtiessäni vetänyt jalkoihini kahdet sukat. Olisivatpa sormetkin yhtä suojassa, ajattelin lykkiessäni täysikuun ja keinovalojen valaistessa uraa.
Viimeisellä suoralla kuntoradalta tultaessa Kyrkösjärven rantaa seurailevalle ladulle huomaan ladun varteen muutaman kymmenen metrin välein sytytetyn ulkotulia. Niiden lepattavat liekit loivat hiljaiseen iltaan salaperäistä tuntua kun ladulla ei tullut ketään vastaan eikä mennyt ohitseni. Jos joku oli ne oma-aloitteisesti siihen asetellut, niin jo on ollut viitseliäs. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että tulet kuuluivat Suomen Ladun tempaukseen.
Kävi mielessäni, että tempaisen kintaat käsistä ja jään hetkeksi lämmittämään sormiani. Päätepisteeseen ei kuitenkaan tarvinnut kauan lykkiä tasatahtia, joten se idea sai olla.
Kotona otin lämpimän suihkun, söin lautasellinen spagettia ja join tölkin olutta. Jotenkin jaksoin vielä katsoa iltauutiset ja siten olen nukahtanut. Unta riitti aamuviiteen.
Tämän päivän eli perjantain olen kulkenut ikkunalta ikkunalle ja tarkastanut niiden ulkomittareiden elohopeapylvään korkeutta. Keskipäivällä pakkanen näkyy lauhtuneen jo reilusti alle kymmenen asteen. Tästä tulee hiihtopäivä. Uskon pärjääväni näissä oloissa eilisellä varustuksella. Suksetkaan eivät tarvitse ylimääräistä huoltoa.
Ennen kuin hankkiudun ladulle, otan lyhyet päiväunet ja sen jälkeen juon kupin kahvia. Silloin pakkasta pitäisi Ilmatieteen laitoksen ennusteen mukaan olla kuutisen astetta.
Sininen Paukaneva, kutsuva latu ja hiihtäjän varjo. Kuva: Pentti Heikkilä.
(789.)