Täällä Inarin Saariselällä aurinko paistaa kuin parhaimmillaan. Kirkasta on, samoin lunta ja on täällä meitä hiihtelijöitäkin. Aurinko nousi tänään keskiviikkona minuutin yli seitsemän ja sen on määrä laskea kello 17.43. Johan siitä päivälle tulee pituutta. Tosin kotipuolessa aurinko nousi yhdeksän minuuttia myöhemmin ja ehtii horisontin taakse 17 minuuttia täkäläistä myöhemmin.
Pakkasta täällä on vajaat yhdeksän astetta. Siis lupaava päivä hiihtelyyn eli viides päivä, kun aloitin täällä viime lauantaina. Yksi päivä eli maanantai tuli käytettyä kaiken maailman käytännön seikkojen hoitoon ja latukilmetrejä hankin vain kymmenen. Kaikkiaan noita näissä maisemissa huhkittuja kilometrejä on nyt 103, ja kokonaismäärä reilut tuhat. (Iltatieto kertoo saldoksi 1102,32 km.)
Viie sunnuntai oli hieno päivä. Kiilopään hiihtomajan ruokasali oli täynnä ranskalaisia, kun televisiosta näytettiin ampumahiihdon viestihiihdon MM-kisoja Etelä-Koreasta. Ranskalaisyleiso reagoi äänekkäästi aina kun maanmiehen luoti osui piskuiseen maaliin, ja vielä äänekkäämmin kun laukaus meni ohitse. Ja kun Ranska lopulta voitti viestin, salissa vallitsi ranskalainen hulina tai riemu, johon oli pakko suhtautua myönteisesti.
Pian ranskalaisturistit häipyivät ja lähtivät ladulle. Kainuun hiihtokollegan kanssa päätimme kiirehtiä Laanilaan noin yhdeksän kilometrin päähän nähdäksemme Lahden MM-hiihtojen miesten 50 kilometrin. Taival oli vaativa, kun vatsa oli täynnä lohikeittoa ja omenahyvettä. Hyvin ehdimme.
Näimme hyvin kilpailun loppuratkaisun. Ravintolan tv-huoneessa ei ollut riemulla rajoja, kun kolmanneksi tuli Matti Heikkinen. Muuan Esko Hassinen vaimoineen loistivat ilosta, sillä he muistuttivat saman tien, mistä Heikkinen on lähtöisin: Oulusta. Sinne nämä Heikkisetkin ovat asettuneet. Minä Kainuun kollegan kanssa olimme viimeisen päälle suomalaisia.
Olipa juhlava päivä. Pitkäkin se oli.
(674.)