Turjan tarinaa

Täällä Inarin Saariselällä aurinko paistaa kuin parhaimmillaan. Kirkasta on, samoin lunta ja on täällä meitä hiihtelijöitäkin. Aurinko nousi tänään keskiviikkona minuutin yli seitsemän ja sen on määrä laskea kello 17.43. Johan siitä päivälle tulee pituutta. Tosin kotipuolessa aurinko nousi yhdeksän minuuttia myöhemmin ja ehtii horisontin taakse 17 minuuttia täkäläistä myöhemmin.

Pakkasta täällä on vajaat yhdeksän astetta. Siis lupaava päivä hiihtelyyn eli viides päivä, kun aloitin täällä viime lauantaina. Yksi päivä eli maanantai tuli käytettyä kaiken maailman käytännön seikkojen hoitoon ja latukilmetrejä hankin vain kymmenen. Kaikkiaan noita näissä maisemissa huhkittuja kilometrejä on nyt 103, ja kokonaismäärä reilut tuhat. (Iltatieto kertoo saldoksi 1102,32 km.)

Viie sunnuntai oli hieno päivä. Kiilopään hiihtomajan ruokasali oli täynnä ranskalaisia, kun televisiosta näytettiin ampumahiihdon viestihiihdon MM-kisoja Etelä-Koreasta. Ranskalaisyleiso reagoi äänekkäästi aina kun maanmiehen luoti osui piskuiseen maaliin, ja vielä äänekkäämmin kun laukaus meni ohitse. Ja kun Ranska lopulta voitti viestin, salissa vallitsi ranskalainen hulina tai riemu, johon oli pakko suhtautua myönteisesti.

Pian ranskalaisturistit häipyivät ja lähtivät ladulle. Kainuun hiihtokollegan kanssa päätimme kiirehtiä Laanilaan noin yhdeksän kilometrin päähän nähdäksemme Lahden MM-hiihtojen miesten 50 kilometrin. Taival oli vaativa, kun vatsa oli täynnä lohikeittoa ja omenahyvettä. Hyvin ehdimme.

Näimme hyvin kilpailun loppuratkaisun. Ravintolan tv-huoneessa ei ollut riemulla rajoja, kun kolmanneksi tuli Matti Heikkinen. Muuan Esko Hassinen vaimoineen loistivat ilosta, sillä he muistuttivat saman tien, mistä Heikkinen on lähtöisin: Oulusta. Sinne nämä Heikkisetkin ovat asettuneet. Minä Kainuun kollegan kanssa olimme viimeisen päälle suomalaisia.

Olipa juhlava päivä. Pitkäkin se oli.

(674.)

 

Näinä päivinä yhteisen puheenaiheen löytäminen josta molemmat tai peräti kaikki (suomalaiset) ovat yhtä mieltä, käy helposti. Suomalaisten syvimmät tunnot nousevat pintaan eilisten MM-hiihtojen parisprintin loppuvaiheen tapahtumista: Suomen Niskanen liukuu vastustamattomasti Norjan Iversenin kantaan ja pyrkii saman tien väistämättä, niin todella väistämättä, norjalaisen ohitse. Munamaisessa laskuasennossa Emilin ensin kurkistettua lähestyvää Iivoa päätyy hän epäurheilijamaiseen tekoon ja siirtyy Niskasen eteen. Molemmat kaatuvat, ja Suomi menettää kullan, Norja kunnian.

Siinä tuli mieleeni ammoiset Ruotsin ja Suomen väliset yleisurheilumaaottelut, Finnkampenit, jolloin 1500 m ja 800 m juoksuissa tapahtui pussituksia, tönimisiä, huitomisia jne. Protesteja tehtiin, niitä hyväksyttiin aina sen mukaan kummassa maassa maaottelu käytiin. Urheilutermillä ilmaistuna toiselle juotettiin katkeraa kalkkia.

Suomi kärsi Niskasen ja Iversenin törmäyksen takaiskun eli menetti kaikkein arvokkaimman eli voiton. Suomi ei kuitenkaan valittanut kohtaloaan. Mitäpä sitä ruikuttamaan, Suomen sijoitus ei olisi parantunut. Pahimmassa tapauksessa niin Suomi kuin Norja olisivat saaneet tuomion, jolloin olisimme menettäneet pronssinkin.

Eläköön rehti Suomi! Silläkin uhalla, että urheiluun kuuluu vilppi, jäynä ja jälkipeli.

Edellisen kerran Lahden MM-kisoissa Suomen tupaan vyöryi sellainen röykkiö lunta, ettei sen siivoamisesta tule loppua – ainakaan norjalaisten mielestä – vuosikymmeniin. Niinpä Emil Iversenin anteeksipyyntöön sisältyi paljon muutakin kuin vain törmäilyn aiheuttaman mielipahan lepyttely. Ainakin kotikatsomoissa siinä nähtiin Norjan hiihtomahdin hiushalkeama. Johaugin dopingkärykin palasi mieleen.

Kisat Lahdessa jatkuvat. Mitaleja meille on ainakin ennakkoarvailuissa tulossa lisää, kunhan norskit pysyttelevät omalla urallaan ja antavat suomalaisten mennä.

***

Tuossa kuvassa on tavoitettu enemmänkin suomalaisuutta: sinistä taivasta ja pakkasen koristelemat koivut. Heikkilän Pentti on käyttänyt kuvauslaitettaan taas kerrassaan taitavasti. Hyvä Suomi!

(673.)

Vuosien kuluessa opin tuntemaan Pelikaverin, hänen taktiikkansa ja pelaamiseen liittyvät muodollisuudet. Yksi hänen vieroksumansa ratkaisu, jota minä käytin hyväkseni, oli se, ettei hän kovin helposti tehnyt vaihtokauppaa eli ei syönyt vastustajalta samanarvoista nappulaa menettäen samalla omansa. Joskus varovaisuus johti pelin ratkaisuun.

Luovuimme keskiviikon pelituokioista tai lopetimme pelaamisen siihen kun hän sanoi, että nyt ei enää tule mitään. Pelikaverin terveys alkoi horjua ja heiketä, hän väsyi, vanheni ja kuoli tammikuussa.

Šakki yhdisti meitä, vaikka emme siinä olleet kovin taitavia. Olimme kuitenkin tasaväkisiä kun vähitellen saavutin häntä, sillä olin ollut pelaamatta vuosikymmeniä. Saatoin alkuvaiheessa tehdä karkeita virheitä, joista seurasi nopea tappio.

Käänteentekevä vaihe oli se, kun tajusin peliin kuuluvan ennakoinnin. Yksi siirto ei vielä vie eteenpäin: pitää olla suunnitelma, ennakkoaavistus  vastustajan mahdollisesta toiminnasta. Näin yksittäinen siirto kytkeytyy kokonaisuuteen ja pelin olemus kirkastuu.

Pelikaverin kuoltua ajattelin jättää säännöllisen šakin pelaamisen. Se ei enää toistuisi sellaisena kuin mihin olin tottunut. Pelituokioon liittyi pelin jälkeen tee ja sen kanssa herkullinen vehnänen. Näin peli-ilta, joka alkoi viideltä, kesti usein kolme tuntia. Vasta teetä nauttiessamme aloimme keskustella.

Vuosikymmenten virkamiehen kokemus leimasi Pelikaverin puhetapaa. Se oli loogista, harkittua ja perusteltua. Se alkoi yksityisestä tapauksesta laajeten yleiseen näkemykseen. Tai saattoi se alkaa yleisestä edeten yksityiseen. Hänen puhettaan kuunteli nautinnokseen; pitkien polveilevien virkkeiden maastossa hän kutoi ajatuksen lause kerrallaan päätökseen.

Viime keskiviikkona lähdin tapaamaan erästä jo vuosia sitten leskeksi jäänyttä tuttavaani, jonka kansa olin satunnaisesti pelaillut šakkia. Šakin lisäksi häntä yhdisti Pelikaveriini se, että myös hänen etunimensä on Antti. Hän oli hiljattain muuttanut koiransa kanssa uuteen asuinpaikkaan. Taloa ja varsinkin sen ulkorakennusta, jossa edellisellä omistajalla oli ollut kahdeksan ravihevosen talli, hän esitteli ylpeänä. Toisen ulkorakennuksen, puuvajan, hän sanoi ylittäneen viranomaisten määräämän rakennusoikeuden reippaasti. Rakennuksesta osa oli jopa naapurin puolella. Kävi selväksi millaista väkeä tässä oli asunut. Vielä kun tuttava kertoi, kuinka asuinrakennuksen toisen päädyn rakennuspiirustusten edellyttämä ulko-ovi oli tukittu kun rakennustarkastaja oli lähtenyt paikalta, ilmeni, että kyseessä on ollut kansallisen vähemmistön pikkutarkoista ohjeista piittaamaton hevosmies.

Tupakeittiön, kahden makuuhuoneen, saunan ja muiden aputilojen talo vaikutti toimivalta. Mikä siinä leskimiehen on koiransa kanssa elellä. Šakkipelimme sujui hieman nihkeästi, tunnustellen. Lupasimme palata asiaan. Lähdin.

Seuraavana aamuna aloittaessamme Kainuun hiihtokollegan kanssa Skype-puhelimella sanomalehtien tietokilpailua kerroin käyneeni erään Antin luona pelaamassa šakkia. Mainitsin talon rakentaneen miehen nimen ja lisäten että kyse on ollut melkoisesta hevosmiehestä.

Kainuun kollega muisti nimen ja käynnin isänsä kanssa talossa. Isä kun oli myös ravimies ja hänellä tarve vaihtaa autoa. Niinpä he ajoivat Etelä-Pohjanmaalle erään kauppalan sivukylään, jossa autokauppa piti tehdä.

Autoa kun oli tutkittu, toinen osapuoli kavereineen lähti koeajolle. Jonkin ajan kuluttua seurue palasi, mutta kuinka auto nyki, koukki ja oli sammua. Auton omistaja ihmetteli, kun oli juuri ajanut 200 kilometriä ja auto oli kulkenut kuin ajatus.

Poika nosti nokkapellin ylös ja huomasi, että akunpiuhoja oli kytketty miten sattuu. Isä loikkasi sutkin ostajan eteen kädet nyrkissä ja valmiina pöllyttämään ketaletta. Poika sai pidäteltyä isäänsä ja tämän raivonpuuskaa.

Ei syntynyt autokauppaa. Syntyi vuosikymmenet kestänyt muistikuva, johon minäkin pääsin sattumalta mukaan. Tosin aivan sivullisena.

(672.)

Helppo ratkaisu lähteä sunnuntaina oopperaan Tampereelle. Lauantaina muuan vaimon tuttava soitti ja kertoi joutuneensa sairaalaan ja hänellä olisi kaksi lippua Pohjalaisiin. Onko tiedossa ketään, joka lähtisi näin nopealla varoitusajalla.

Minä ja poika olimme. Vaimo kun menee viikon päästä lauantaina järjestämällään porukkamatkalla katsomaan Pohjalaisia. Siitä on aikaa kun viimeksi olen ollut oopperassa, joten piipahdus hyvien junayhteyksien päässä Tampereella sopii mainiosti.

Hesarin arviointi Pohjalaisista oli pääasiassa kiittävä, siis asiallinen ja tasapuolinen. Aamulehti sen sijaan moitti esitystä sen väkivaltaisuudesta ja himosta. Epäilipä lehti, että ohjaaja on mennyt liian pitkälle tulkinnoissaan. Pian asia selviää.

Oopperan nähtyäni saatoin vakuuttua esityksen laadusta; se oli korkeatasoinen. Joukkokohtaukset säväyttivät, laulusta nautti ja lavastus oli kerrassaan nerokas.

***

Saapa nähdä, kuinka ruotsalainen Hesler suhtautuu aamulla lähettämääni valitukseen. Ostin näet joulukuun 7. Saariselän Partioaitasta Hesler- merkkiset hanskat pakkasentorjuntaan. Niiden kyky torjua pakkasta vaikutti hyvältä ja ne tuntuivat käsiin sopivilta. 

Pakkasten mentyä ja suunnattuani kotiladuille laitoin hanskat syrjään odottamaan pakkasia. Tässä eräänä päivänä huomasin toisen hanskan yhden sormenpään tärveltyneen eli kuluneen puhki. Siinä oli selvä reikä.

Hanskan pitää kestää kauemmin kuin reilut kaksi kuukautta. Ei sellaisesta käsineestä ole mihinkään. Lähetin ruotsalaisfirmalle valituksen kuvan kera.

Odottelen vastausta.

(670.)

Perjantaista 11. helmikuuta tuntui kehittyvän kelpo päivä. Hyvin nukutun yön jälkeen ulkoilutin borderterrieri Capun kohta aamuseitsemän jälkeen. Pakkasta oli kymmenisen astetta. Hiihtäjäkollegan kotiseudulla elohopea oli vaipunut kahdenkymmenen asteen paikkeille.

Sen hän kertoi siinä yhteydessä, kun ensin lähetin hänelle tekstarin, että voisimmeko käydä tänään perinteisen tietovisan poikkeuksellisesti puoli kymmenen maissa eikä kello kahdeksalta, kuten tavallisesti. Mahdollista olisi myös, että visailisimme heti. Se sopi hänelle. Ei muuta kuin Skype-yhteys ja esille Helsingin Sanomien uutisguru-palsta. Sen jälkeen vuorossa on hänen maakuntalehtensä kysymykset.

Visailukollega kuului olevan valmiina kynän ja Le Buddies-vihkon kansaa, johon hän dokumentoi visailutulokset. Niitä siinä vihkossa on kymmeniä ellei perätä toistasataa.

Meikäläisen on uskaliasta ruveta leventelemään ensimmäisen kierroksen eli HS:n tuloksella, vaikka osan tiesin ja enimmäkseen arvasin kaikki kymmenen kysymystä oikein. Näin minulle kävi ensimmäinen kerran. Yleensä tällaista menestystä seuraa aika nopeasti takaisku, suoranainen mahalasku.

Nyt kuitenkin sattuivat Kollegan maakuntalehden kysymykset ja vastaukseni kohtaavan niin hyvin, että sain siitäkin peräti kahdeksan oikein. Totta kai olin tyytyväinen ja sitä lisäsi kollegan vilpitön onnittelu. Hän sai molempien lehtien kisassa kuusi oikein. Se on kelpo tulos, sillä ei ole kauan siitä kun onnistuin saamaan vain kolme oikein molemmista visailuista.

Se siitä. Lähdin uimaan. Pulahdin altaaseen vapaalle radalle kello 08.20 ja sain kroolata kaikessa rauhassa kolme kilometriä. Nousin altaasta noin 09.26, eli aikaa meni siedettävät 66 minuuttia. Jokisen Aarre oli tänäkin perjantaiaamuna uimassa. Hän kysyi hiihtelyjäni, ja totesin, että kilometrejä on kohtalaisesti ja niitä taitaa tänään tulla lisää, sillä aion kokeilla uusia Rossignolin skinejä.

Kotiin päästyäni join mukin kahvia, söin lohimunavoileivän ja ryhdyin lueskelemaan päivän lehtiä. Niin vain nukahdin. Heräsin kello 11.57 radion Päivän mietelauseeseen ja Turun tuomiokirkon kellon lyödessä 12. Aloin koota hiihtovaatteita.

Jo ensimmäisessä laskussa tunsin kylmän tuulen naamassa ja tunkeutuvan puseron läpi. Päästyäni nousuun alkoi veri kiertää ja kylmä kaikota. Sukset vaikuttivat toimivan kohtalaisesti, vieroksuivat ehkä uutuuttaan tällaista latua, mutta matkan edetessä luisto ja pito paranivat.

Sportstrackerin mukaan hiihdin tasan viisitoista kilometriä. Aikaa siihen meni juomataukoineen 97 minuuttia, ja jos siihen lisään uintisuorituksen, tulee kuntoilukilometrejä 18 ja minuutteja 163 eli 2 tuntia 43 minuuttia.

Tiedä häntä, voiko noin erilaatuisia suorituksia kuin hiihtoa ja uintia vertailla keskenään? Pitäisikö myös ottaa huomioon, että uidessa oli vesikeli ja hiihtäessä paukkui pakkanen. Onneksi ei päinvastoin.

Niin ja jos tietovisan pisteet voisi muuttaa minuuteiksi ja kilometreiksi, tulos voisi olla vaikka kuinka huikea. Visailun jälkeen kollega kehotti minua hiihtämään sata kilometriä, ihan voiton huumassa.

(669.)

Hiihdot on tällä erää lumisissa Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan maisemissa suksittu. Lauantaina iltapäivällä teimme noin 20 kilometrin päätöslenkin Kajaanin Vimpelin urheilukeskuksesta Kieronmäelle. Mukavaa maastoa ja väkeä liikkeellä.

Paluumatkalla vähän ennen päätepistettä noustavana oli Vimpelinvaara, jonne latu ei ollut loppua. Vastaavasti lasku palkitsi nousun tuottaman ponnistuksen.

Se oli tällä kertaa siinä.

Sunnuntaina nousen reppu selässä ja suksipussi kainalossa Vaalan asemalla odottelevaan junaan. Huomaan junassa, ettei siinä ole lainkaan vaunuani. Paikalle sattuu konduktööri, joka pyytää nähdä lippuni, lataan sen puhelimen näytölle. Siitä selviää, että vaununi on 12. Junassa ei edes ole viittätoista vaunua. Menen paikalleni ja alan matkustaa.

Turha lienee toistaa ja kuvailla lumisia maisemia. Riittää kun sanon, että talvi täällä on todellista. Ahmin katseella ohivilistävää maisemaa siinä toivossa, että voin tallettaa siitä edes osan jälkikuvina.

Kainuun hiihtoretki onnistui. Viiden päivän noin 120 kilometriä nostavat saldon 760 kilometriin. Se on tässä vaiheessa riittävästi, vaikka suurin osa kilometreistä on peräisin muista kuin kotimaisemista. Se ei kilometrien  ja peninkulmien arvoa vähennä olivat ne suksittu Lapissa, Vuokatissa, Kairanmaassa tai missä hyvänsä. Ne ovat henkilökohtaisia kilometrejä, itse tuotettuja ja omasta tahdosta syntyneitä. Toiveet siitä, että Joupiskalla suksitaan vielä muutakin kuin kolmen kilometrin kulunutta latua, antavat hiihtäjälle uskoa talven hamaan loppuun.

Maanantaiaamun hämärässä tunnistamme koiran kanssa Linnanpuiston futiskentän rahisevaa pintaa kiertäneen hahmon Väiskiksi, joka sanoo tuhannen kilometrin tavoitteestaan puuttuvan 55 kilometriä. Iltapäivällä tiedustellessani tilannetta uudestaan, kilometrejä on hiihtämättä kymmenen vähemmän. Melkoinen saavutus keskellä kaupunkia Upan kaupunginosassa, ei missään hiihtokeskuksissa.

***

Ensimmäinen paluumatkan etappi Vaalasta Ouluun kesti hieman yli tunnin. Sitten Oulussa odoteltavaa loppumatkan aloittamiseen tuli melkein kaksi tuntia. Olin ajatellut syödä junassa lihapullat, mutta nälkä niin sanoaksi kurni, ja päädyin popsimaan eräässä ravintolassa rotevan annoksen, niin olikohan se, härkää. Se voimaannutti, ja katselin hetken ostoskeskuksen väen hyörimistä ja poikkesin joutessani pariin liikkeeseen, kunnes suoriuduin takaisin rautatieasemalle. Lunastin säilytykaapista suksipussin ja selkärepun. Se maksoi kahdeksan euroa. Hieman talouttani oli helpottavinaan Ässä-arvan neljän euron voitto. Tosin arpa oli maksanut juuri tuon neljä euroa.

Olisiko kyse siitä win-win-tilanteesta?

Puhelimeeni tuli Sportstracker-viesti eräältä tutulta: Seinäjoella pääsee Joupiskalla hiihtämään vitosen latua. Se on hiihtämällä tamppaantunut. Tuttu näkyy vedelleen kaksikymmentä kilometriä. Ja millä vauhdilla; niin hän on luisteluhiihtäjiä.

Jollei pakkanen lähipäivinä ylly aivan raivokkaisiin lukemiin, saatan mennä kokeilemaan. Maanantaina kuitenkin pitää uida kolme kilometriä ja illan suussa mennä ukkojumppaan, joten ei kannata haalia liikaa rasitusta.

Talvea kun ainakin almanakan mukaan on vielä jäljellä.
(668.)

Pöllyvaara sijaitsee Kajaanissa. Se ei tietääkseni edusta jotakin pölläyttelyyn liittyvää vaaraa. Siinä katsannossa Pöllyvaara olisi jo totisemmin otettava nimi. Pöllyvaara vain sattuu kohoamaan muuta maastoa korkeammalle, kukkula.

Sen huomasin heti kun lähdimme mainitun vaaran huipulle vievälle ladulle. Hiihdellessämme tuumasin vielä nimen alkuperää ladun taittuessa laskuun, että muna-asennossa edellä menevä voisi pölläytellä perässä tulevalle mitä nyt kukin haluaa ajatella. Tämä on tällaista helppoa ajattelua, puujalkahuumoria.

Hyväkuntoinen latu nousi ja laski maltillisesti, ei mitään hirmuisia kapuamisia ja jyrkkiä laskuja, vaan kaiken aikaa saattoi hiihdellä ilman uhkakuvitelmia. Matkan taittuessa ehti katsella maisemia ja sen yksityiskohtia. Ohitimme kyltin, jossa luki työmaa-alue ja jonka yhteydessä oli futiskentän näköinen alue, joka se ei kuitenkaan ollut. Kyse oli keinonurmea kasvattavan tuotantolaitoksen alueesta, jota nyt peitti kolmekymmensenttinen lumikerros. Siitä nurmimattoa lohkotaan, rullataan ja viedään tilaajille. Näin ei uuden omakodin nurmikkoa tarvitse kasvattaa alusta alkaen, vaan sitä voi ostaa valmiina viheriöivinä laattoina.

Ohitimme maatalousoppilaitoksen vai luonnonvarainstituuttiko se on oikealta nimeltään. Isossa komeassa ja vaaleassa rakennuksessa oppilaat pitävät ravintolaa, jonne hiihtäjät ja sulan maan aikana ulkoilijat voivat poiketa lounaalle. Me huiskimme eteenpäin ja laskettelimme lähtöpaikalle, jossa paikallinen Intersport esitteli karvapohjasuksia eli skinejä. Kokeilin Atomiceja ja Salomoneja ja jo niiden perusteella saatoin todeta, että heti kun pääsen Seinäjoelle, hankin skinit. Perin vaivattomasti niillä sujui hiihto ylämäkeen ja samaa mäkeä laskeminen.

Teimme vielä iltasella kymmenen kilometrin lenkin Kuurnan kaupunginosaan ja taas ensiluokkainen latu ja vaihteleva maasto. Kuurna on mielenkiintoinen nimi, en sen alkuperää osaa arvata, mutta kuurnita-verbi on tuttu. Se tarkoittaa valitsemista, seulomista. Riittäköön.

Mennen ja tullen ohitimme Kajaanin modernin uimahallin samoin kuin Kaukametsä-salin. Molemmat nähtävyyksiä

Siinä niitä taas tuli, kilometrejä. Tähän mennessä nelipäiväisellä Kainuun-reissulla suksikilometrejä on sata. Voi olla, että lauantain tulee vielä jokunen lisää.
(667.)

Lumisade, jokseenkin harvinainen ilmiö tuolla kotipuolessa. Niinpä täällä Kainuussa Oulujärven rannalla silmät joutuivat aamupäivällä totuttelemaan taivaalta ensin hiljakseen putoilevaan lumeen. Pian siihen tottui, sillä talvella pitää sataa lunta, mitä nyt pyrypilvet ovat kuormineen ohittaneet Etelä-Pohjanmaan. Kainuussa lumentulo tiheni, sakeni ja lopulta se peitti ja pehmensi maisemaa.

Ajattelimme tehdä lähiladulla kierroksen eli hiihtää vanhaa uraa, jolle lunta ei vielä olisi kertynyt haitaksi asti. Ajatuksemme toteutui, ja hiihtelimme peninkulman. Lenkin jälkeen metsäistä maastoa kauttaaltaan verhosi huolellisesti levitetty vitivalkoinen huntu. Kaiken aikaa se vahveni. Tiedossa oli lumitöitä ja latukoneelle ajoa.

Sopan ja päivänokosten jälkeen Kivioja veti ylleen siniset haalarit, käynnisti moottorikelkan, ajoi sen pihaan ja pian pärinä ja kelkka ohjaajineen katosi maastoon. Siellä syntyi siistiä latua hiihtäjien hiihdellä. Lumisade näytti laantuvan ja tarjoavan tilaisuuden ulkoliikuntaan, joten hiihtovermeet päälle, suksille ja maastoon.

Päivän toiseksi hiihtosetiksi sovimme kaksi kierrosta lyhyempää lenkkiä. Vauhdin ”porkkana” tuntui sopivan tällekin kelille. Sitä muutama sipaisu ja tasoitus. On siinä hyvä voide. Parin kilometrin lykkimisen jälkeen alaselässä alkoi juilia. Hiihtäminen kävi tuskaiseksi, ja kierroksen jälkeen päätin luopua. Hetken seisoskeltuani ja seurattuani, kuinka Kivioja taas katosi hämärtyvään maisemaan, tuntui kuin selkä olisi vertynyt. Muutama koeponnistus ja kipu tuntui kaikkoavan. Tein parin kilometrin lenkin ja liuuttelin kotiin.

Aikani kuluksi ja kollegaa vartoillessani kolasin pihan lumia. Kivioja arveli selkäni saaneen jonkin sortin revähdyksen tiistai-iltana Kurikanvaarassa, kun erään ylikäytävän vauhdikkaassa laskussa horjahtaen korjasin asentoani säilyttääkseni tasapainon. Niin tai näin, en kaatunut ja vältyin pahemmalta. Nyt mennään parempaa kohti, kun en lähde rynnimään.

Iltapäivän kilometreiksi tuli melkein seitsemän ja kun siihen lisään aamupäivän kympin, päivän saldoksi tulee 17 kilometriä.

Pizzat tekivät tehtävänsä eli ravitsivat hiihtäjiä niin perusteellisesti, että television saksalaista krimisarjaa ei tohdi seurata loikoillen. Siinä tulee uni, joka sieppaa ennenaikaisesti voipuneen hiihtäjän mukaansa.
(666.)

Tämä päivä eli helmikuun aloittanut keskiviikko meni kymmenen asteen pakkasessa hiihdellessä. Kilometrejä kertyi ensin aamupäivällä Kiviojan kotimaisemissa 18 kilometriä ja vähän päälle, iltapäivällä Kurikanvaaran maastossa reilut 15 kilometriä. Suksi luisti ja latu imaisi vauhdinpitoon. Sitä eli vauhtia me pidimme kuntomme rajoissa. Koetimme pysytellä herrasmiesmäisessä menossa.

Tuo Kurikanvaara on mielenkiintoinen nimi. Alkuosa viittaa kotimaakuntaan eli Kurikkaan, mutta vaara taas on aika tylsä ilmaisu täkäläiselle mäelle ja laskulle, eikä se tarkoita uhkaa. Siis vaara on ihan toinen juttu kuin vuori Seinäjoella. En niitä (vuoria) halua väheksyä, mutta lumettomina ne ovat vaisuja, jopa vuorten irvikuvia eivätkä vedä vertoja täkäläisille vaaroille. Tiedättehän Kainuun vaarat eli maakuntalaulun ”Jylhien järvien loiskintaa…meidänpä vapautta on vaarat nämä…” Siis näihin vaaroihin sisältyy pinnanmuodostuksen lisäksi symboliikkaa.

Kainuussa hiihtäminen sujuu avarissa maisemissa, näköalaa riittää samoin puhdasta ilmaa. Ainoa haitta tämänpäiväisessä lenkissä iltapäivällä oli se, etten tiennyt yhtään missäpäin kuntaa me suksimme. Epäilin jo, että olemme Utajärvellä. Lopulta kun salskeiden mäntyjen lomitse erotin ABC:n mainostornin, tiesin että nyt olemme lähellä lähtöpaikkaa. Niin myös olimme ja Sportstracker kertoi lenkin pituudeksi lähes kuusitoista kilometriä.

Keskiviikon iltaa lähestyvä vaihe päättyi ulkosaunan kipakkoihin löylyihin. Pyykkikoneen käynnistyminen tiesi puhtaita hiihtovaateita torstaiksi. Myös hiihto-ohjelman hienosäätöön käytimme jonkin verran aikaa. Joka tapauksessa, satoi huomenna lunta tai räntää, niin viitisen kilometriä eli puoli peninkulmaa riittää ylittääkseni 700 kilometrin rajapyykin. No, se on vasta hyvä puolikas 1500 kilometriin.

Isäntä on laittanut paistinpannulle kaalilaatikkoa ja sen sekaan makkaranpaloja. Tupa täyttyy täyteläisestä aromista. Voiko päivä paremmin päättyä, ei ainakaan helmikuun ensimmäinen päivä.
(665.)