Linnanpuiston kentän toinen pääty kerää uskomattomat määrät vettä, ja niinpä pääty on jatkuvasti yhtä hyllyvää lettoa. Sen takia jalkapallokentän takarajaa on täytynyt siirtää, jotteivät pelaajat lennä rähmälleen ja telo koipiaan syöksyessään pallon perässä hetteikköön.
Linnanpuiston kentällä toimii talvisin kätevä lähilatu, mutta kosteusongelma etenee keväisin ja märkyys tunkee lumen alta sohjoonnuttaen ladut. Pahinta kuitenkin on se, että näin syksyisin kentältä alapuoliselle puistokäytävälle valuva vesi jäätyy ja liukastuttaa kulkutien vaaralliseksi.
Sen koin viime viikon lopulla. Liukastuin ja kaaduin aamuisella koiralenkillä ja talutushihnan kelaosa jäi alleni. Kampeuduttuani pystyyn koira riehaantui luullen minun keksineen aamusta toiseen toistuville rutiinilenkeille uutta virikettä. Saatuani hengityksen kulkemaan totesin, että ketään ei ollut näköpiirissä ja jatkoimme aamulenkkiä. Uskoin selviytyneeni ilman pahempia kolhuja ja kävin seuraavana päivänä uimassa kolme kilometriä, joka meni hyvin ja näin täyttyi viikon yhdeksäs kilometri. Vielä kun pidin uinnista kaksi vapaa päivää, tunsin itseni täysin terveeksi, mutta seuraavina päivinä uinnit pahensivat tilaani. Hätäilin ja se kostautui. Siitä muistuttaa yhä kosketusarkuus vasemmanpuoleisen kyljen alimmassa kylkiluussa
Onneksi ennakkoon laatimani suunnitelma toteutui. Päätin näet syyskuun ensimmäisenä päivänä, että saan itsenäisyyspäiväksi eli koko kuluvaa vuotta leimanneen sadan vuoden juhlatohinan kunniaksi uintimittariini 100 kilometriä. Se ei tuntunut mitenkään ylivoimaiselta haasteelta, sillä päiviä olisi käytössä 96.
Joulukuun viidentenä päivänä kilometrejä oli koossa 117. Ne kilometrit syntyivät kolmen viikoittaisen uintikerran ja kolmen kilometrin kertamatkan eli yhdeksän kilometrin viikkopanoksella. Nyt joudun koiralenkin kompuroinnin takia pitämään muutaman (pakollisen) huilipäivän. Kun kylki tervehtyy, molskahdan heti altaaseen, ellei sitten Linnanpuiston kenttää siihen mennessä peitä ladun kestävä lumikerros. Joupiskalle en lähde vesisateessa kiertämään puolentoista kilometrin latua.
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: Toissa päivänä koiran kanssa aamulenkillä tein mieluisan havainnon: Paikka, jossa olin hojaanatunut, oli tehokkaasti hiekoitettu. Olisiko näin käynyt ilman kaatumistani ja sitä seurannutta ilmoitustani kaupungin sähköisellä palautesivulla. Niin tai näin, toivottavasti kukaan muu ei siinä kaatunut.
Siitä huolimatta vaikka peukalolla tunnustellen löydän yhä kipukohdan alimmasta kylkiluusta, tunnen toimineeni epäitsekkäästi vaikuttamalla liukkauden torjuntaan Linnanpuiston kentän ja Pajuluoman välisellä puistokäytävällä.
Hyvä Suomi! Hyvä me!
***
Kuvan kanto on koiralenkin varrella sillä kohtaa, jossa Pajuluoma laaajenee lammeksi. Joku viitseliäs on taas tuonut kannolle joulukoristeita.
(760.)