Polveni remontti, tarkemmin sanottuna tekonivelen asennus, sallii viettää poikkeuksellisen pitkiä aikoja jalkapallon parissa. Tosin vain television ääressä.
Viime vuonna sama laji, vaikka silloin toimijoina Venäjällä olivat miehet, rohmusi aikaani, jota kyllä eläkeläisellä on. Nyt Ranskan futisstadioneilta kantautuvat naiselliset äänet, kirkaisut, hihkaisut, yllytykset ja kannustukset.
Siitä ei pääse mihinkään, että naisten jalkapallon mittapuu on miesten jalkapallo. Joku ilkeämielinen on sanonut naisten jalkapallosta, että se on laji, johon miehet saavat osallistua. Mielestäni kuitenkin kyse on kahdesta eri lajista, eikä niitä erota toisistaan vain se, että naiset käyttävät pienempiä kenkiä eivätkä ole yhtä lihaksikkaita kuin miehet.
Sen olen myös huomannut, etteivät naiset tuuperru yhtä herkästi nurmimatolle kuin miehet pyydystäessään vastustajalle lisärangaistusta.
Olen pannut merkille myös sen, että naisten peleissä videotarkistuksia, VAR, tehdään aivan liian paljon ja liian usein tuomarit perustavat päätöksensä niiden varaan. Se vie peliaikaa ja peliltä inhimillisyyttä, johon kuuluu myös erehtyminen. Videotuomarointi ei toiminut viime vuonna miesten MM-kisoissa, joten ihmettelen, että se on taas käytössä.
Niin ja se tärkein, vaan ei näkyvin ero miesten ja naisten futiksessa on raha. Naisten mestaruuden voittaneet palkitaan 75 000 eurolla. Miesten taksa on neljä kertaa enemmän. Ei voi puhua tasa-arvosta.
Nyt kun harva se ilta televisiosta tulee kaksi ottelua, luulisi sen lisäävän naisfutikseen suosiota. Kun kentällä uurastaa ranskalaisen Renate Wendan kaltainen pelaaja, niin katsomoon ja television ääreen hakeutuvat muutkin kuin yli 65-vuotiaat miehet. Niin ja kun lehdet kertovat muutakin kuin pelaajan matkalaukun sisällöstä.
(925.)