Kokemus se oli viettää loppiainen veneajelulla Krabin vesillä Phi Phin maisemissa. Laineilla oli veneitä kuin Hangon regatassa tai Sulkavan suursoudussa. Niinpä satamissa rantautuminen vaati merimiestaitoja, mutta kapteenilla ja hänen avustajillaan niitä oli. Veneen vaatimattoman uppoaman ansiosta pääsimme maihin melkein kuivin jaloin nauttimaan hienosta hiekasta, lämpimästä ja kirkkaasta vedestä.
Vauhdin neljällekymmenelle turistille takasivat kolme 250-heppaista Hondaa. Jälkeensä tämä uljas perätuuppari, aktersnurra, jätti siistiä vanaa, joka muistutti viivasuoraa valtatietä, ja vauhdin hurmaa lisäsivät Andamanienmeren pärskeet. Merenkäynti oli rauhallista ja meno vakaata.
Saaret, joita ohitimme, olivat huiman jyrkkäseinäisiä. En keksi niitä luonnehtimaan parempaakaan sanaa, joten olkoot ne möyryjä. Meri on huuhtonut niitä vuosituhansia tai peräti miljoonia vuosia – tai oikeastaan ikuisesti – kovertaen kiviainekseen monimuotoisia ja koukeroisia syvennyksiä, koloja, ulokkeita, sileitä pintoja… Ne vetävät pienen ihmisen hiljaiseksi ja herättävät kunnioitusta.
Ensimmäisen paussin pidimme hienohiekkaisessa poukamassa, jota ympäröivät muhkeat kalliot. Kuumuus tiivistyi niin, että vedestä piti hakea virkistystä, mutta olot olivat kylpylämäiset. Jos rannan täyttivät monenmoiset purret, ahdasta oli uimassakin. Kukin venekunta viipyi rannassa tietyn ajan, minkä jälkeen sen paikalle tuli uusi venelasti. Vaihto oli vilkasta.
Eräällä taukopaikalla, jonka palvelut ja keskeinen sijainti keräsivät rannan tupaten täyteen muhkeita veneitä, oli sellainen määrä ihmisiä, että heräsi kysymys: mihin ne kaikki menevät yöksi? Paljon oli sukellusharrastajia ja heidän huoltoveneitään. Saaren kaksi isoa, seinätöntä ravintolaa huolsivat nälkäisiä vierailijoita. Tarjolla oli thairuokaa ja spaghetia lisukkeineen, joka maistui minulle. Kahvi ja jäätelö. täydensivät aterian.
Paikan nimi oli Nice Beach Resort, jonka virkailijalta pyysin laitteeseeni käyttäjätunnusta ja salasanaa, pitäähän yhteyksien pelata. Sain ne häneltä, vaikka vastentahtoisesti, koska en asunut hänen hotellissaan enkä edes koko saarella. Asuikohan Leonardo DiCaprio hotellissa kun täällä kuvattiin vuonna 2000 elokuvaa The Beach. Saamani tunnukset pelasivat vain hetken, eikä tuo elokuvakaan kovin häävi ollut.
Ennen rantautumista Monkey-saarelle avustaja kaivoi veneen uumenista banaanitertun ja pätki banaanit, joita sitten hän ja me heittelimme kallioilla vipeltäville pitkähäntäisille apinoille. Ne osasivat varrota meitä ja niinpä ne pian tulivat rohkeasti hakemaan herkkuja. En tiedä, mitä lajia tai rotua ne olivat. Tuntui oudolta, että turistit toiselta puolelta maapalloa tuovat tänne luontokappaleille banaaneja ja opettavat ne helpoille eväille. Vastapalvelukseksi apinat hyppivät ruokkijoiden olkapäille ja pään päälle kiittääkseen anteliaita vierailijoita.
Muistui mieleeni samanlainen veneretki Mississipin suistossa ja kuinka alligaattorit liukuivat rämeiköstä veteen kuultuaan lähestyvän turistiveneen äänen. Ne tiesivät saavansa vaivattomia makupaloja. Mitäpä ihminen ei tekisi tuotteistaakseen luonnon eläimineen ja rahastaakseen niillä turisteja.
Toki apinoiden ihmismäistä pelehtimistä ja herkuttelua oli mukava katsella. Banaanit ne kuorivat kätevästi, mikä vaatii jo pidemmälle kehittynyttä käden ja aivojen yhteistyötä. Taitavasti käsitteli terävää veistä se nainen, joka noin vain millintarkasti kuori vesimeloonilohkon ja paloittele sen vauhdikkaasti suupaloiksi.
Viimeisellä etapilla vaati tahtoa taistella uinahtamista vastaan veneen yksitoikkoisesti jytkyttäessä. Niin siinä kävi, että lasten lisäksi touhukkaat italialaiset näkyivät nukahtaneen.
(775.)