Pahin ja pimein aika vuodesta on mennyt huomaamatta seuratessa HS:n toimittaja Ari Pusan raportointia lentokapteeni Ari Huuselan yksinpurjehduksesta maapallon ympäri. Loppusuora ja Ranska jo häämöttää, mutta löysäilyyn ei ole varaa, sillä Biskajanlahti voi olla katala ja tuhota koko reissun.
Aamulenkillä jutteleiksin Linnanpuiston sik-sak-latua kiertävän Väiskin kanssa ja sanoin hänen ja Huuselan uurastuksessa olevan jotain samaa. Väiski on näet laskeskellut saavansa tuhat kierrosta täyteen maaliskuun 10:ntenä eli samoihin aikoihin kun Huusela saa jalkojensa alle kiinteää maata ja pääsee Lappiin hiihtämään. ”Tämä on helppoa, merellä kun voi joutua odottamaan päiväkausia tyynessä tuulta tai yrittää pitää kurssia myrskyn kourissa”, hiihtäjä totesi ja piti työläimpänä sitä, kun joutuu ensi töikseen avaamaan umpihankeen ladun, jotta pääsee varsinaiseen asiaan. Aamulla latu näytti jo verraten sujuvalta, ja sitä kiersi Väiskin lisäksi kaksi muutakin hiihtäjää.
Huomautin naiselle, että näkyy suksi luistavan. Hän vähätteli ja sanoi, että poikansa on huoltanut sukset jo vuosia sitten eikä niillä ihan joka talvi ole edes hiihdelty, että sattuvat nyt luistamaan.
Rapsutettuaan Capua Väiski jatkoi hiihtoa ja me lenkkiä. Vaikka lenkkimme kulkee päivästä toiseen samaa reitti, koira löytää joka kerta jotain mielenkiintoista nuuskittavaa. Nyt lenkki huipentui, kun ylitimme Pelitietä ja vastaan tuli emäntänsä kanssa musta, ryhdikäs kerrynterrieri. Se osoittautui sopuisaksi. Capukin asettui, vaikka pienempänä terrierinä yritti ärhentää.
Loppumatkalla huomasin lumessa enemmän ja vähemmän huolellisesti ruiskaistuja ja ripoteltuja keltaisia merkkauksia.