Hiihdot on tällä erää lumisissa Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan maisemissa suksittu. Lauantaina iltapäivällä teimme noin 20 kilometrin päätöslenkin Kajaanin Vimpelin urheilukeskuksesta Kieronmäelle. Mukavaa maastoa ja väkeä liikkeellä.
Paluumatkalla vähän ennen päätepistettä noustavana oli Vimpelinvaara, jonne latu ei ollut loppua. Vastaavasti lasku palkitsi nousun tuottaman ponnistuksen.
Se oli tällä kertaa siinä.
Sunnuntaina nousen reppu selässä ja suksipussi kainalossa Vaalan asemalla odottelevaan junaan. Huomaan junassa, ettei siinä ole lainkaan vaunuani. Paikalle sattuu konduktööri, joka pyytää nähdä lippuni, lataan sen puhelimen näytölle. Siitä selviää, että vaununi on 12. Junassa ei edes ole viittätoista vaunua. Menen paikalleni ja alan matkustaa.
Turha lienee toistaa ja kuvailla lumisia maisemia. Riittää kun sanon, että talvi täällä on todellista. Ahmin katseella ohivilistävää maisemaa siinä toivossa, että voin tallettaa siitä edes osan jälkikuvina.
Kainuun hiihtoretki onnistui. Viiden päivän noin 120 kilometriä nostavat saldon 760 kilometriin. Se on tässä vaiheessa riittävästi, vaikka suurin osa kilometreistä on peräisin muista kuin kotimaisemista. Se ei kilometrien ja peninkulmien arvoa vähennä olivat ne suksittu Lapissa, Vuokatissa, Kairanmaassa tai missä hyvänsä. Ne ovat henkilökohtaisia kilometrejä, itse tuotettuja ja omasta tahdosta syntyneitä. Toiveet siitä, että Joupiskalla suksitaan vielä muutakin kuin kolmen kilometrin kulunutta latua, antavat hiihtäjälle uskoa talven hamaan loppuun.
Maanantaiaamun hämärässä tunnistamme koiran kanssa Linnanpuiston futiskentän rahisevaa pintaa kiertäneen hahmon Väiskiksi, joka sanoo tuhannen kilometrin tavoitteestaan puuttuvan 55 kilometriä. Iltapäivällä tiedustellessani tilannetta uudestaan, kilometrejä on hiihtämättä kymmenen vähemmän. Melkoinen saavutus keskellä kaupunkia Upan kaupunginosassa, ei missään hiihtokeskuksissa.
***
Ensimmäinen paluumatkan etappi Vaalasta Ouluun kesti hieman yli tunnin. Sitten Oulussa odoteltavaa loppumatkan aloittamiseen tuli melkein kaksi tuntia. Olin ajatellut syödä junassa lihapullat, mutta nälkä niin sanoaksi kurni, ja päädyin popsimaan eräässä ravintolassa rotevan annoksen, niin olikohan se, härkää. Se voimaannutti, ja katselin hetken ostoskeskuksen väen hyörimistä ja poikkesin joutessani pariin liikkeeseen, kunnes suoriuduin takaisin rautatieasemalle. Lunastin säilytykaapista suksipussin ja selkärepun. Se maksoi kahdeksan euroa. Hieman talouttani oli helpottavinaan Ässä-arvan neljän euron voitto. Tosin arpa oli maksanut juuri tuon neljä euroa.
Olisiko kyse siitä win-win-tilanteesta?
Puhelimeeni tuli Sportstracker-viesti eräältä tutulta: Seinäjoella pääsee Joupiskalla hiihtämään vitosen latua. Se on hiihtämällä tamppaantunut. Tuttu näkyy vedelleen kaksikymmentä kilometriä. Ja millä vauhdilla; niin hän on luisteluhiihtäjiä.
Jollei pakkanen lähipäivinä ylly aivan raivokkaisiin lukemiin, saatan mennä kokeilemaan. Maanantaina kuitenkin pitää uida kolme kilometriä ja illan suussa mennä ukkojumppaan, joten ei kannata haalia liikaa rasitusta.
Talvea kun ainakin almanakan mukaan on vielä jäljellä.
(668.)