Ilmoja pitää.
Jopa niin hyviä, etten eilen lauantaina saattanut vastustaa maantien kutsua ja kiertää vanhaa tuttua lenkkiä: Seinäjoelta Lapuan, Kitinojan ja Halkosaaren kautta kotiin. Matkaa kertyi pari kilometriä päälle kuusi peninkulmaa. Aikaa meni hieman yli kolme tuntia. Tiet olivat talven jäljiltä kohtalaisessa kunnossa ja samat vanhat montut siellä oli kierrettävinä kuin ennenkin. Melko rauhassa sain ajella, sillä autoja tuli harvakseltaan vastaan tai meni ohitse.
Huomattavimpana muutoksena vuoden takaiseen, jolloin viimeksi poljin kyseisen reitin, pidin sitä, että Simpsiölle nouseva tie oli pidentynyt ja tullut entistä jyrkemmäksi. Sen panin myös merkille, että Simpsiön hyppyrin alastulorinteessä oli vielä jonkin verran lunta. Muuten matka taittui eteläpohjalaisen tasaisissa ja vähäeleisissä maisemissa. Pyöräilijöitä oli vähän liikkeellä, mutta yllättävän paljon jalkaisin kulkevia. Karanteenin hyviä puolia on se, että se patistaa ihmisiä ulos ja lenkille.
Liitän näihin teksteihini valokuvia, jotka eivät suoranaisesti liity aiheeseen. Hiljattain oli muutama vuosi sitten ottamani kuva talon rötiskön kuistin katolla olleesta kyltistä: ”Tekstiili ja polkupyörä”. Mielestäni hauska kuva on Kuortaneen Mäyrystä. Se oli kiinnostanut erästä lukijaa siinä määrin, että kysyi missä Seinäjoella tuo liike on ollut? Sanoin, että seuraavaksi laitan valokuvan eräästä muhkeasta rakennuksesta, jonka kuvasin lauantaina eli 2. toukokuuta. Kerroin, ettei sekään ole Seinäjoelta.
Yleensä kun ohitan tuon maisemaa hallitsevan talon, sen parkkipaikan täyttävät autot ja pihassa kuhisee ihmisiä, vaan ei nyt näkynyt ristin sielua. Vuosi sitten talon katto uusittiin, ja kaikin puolin rakennus näyttää ryhdikkäältä, jopa tomeralta.
Enää oli 25 kilometriä kotiin ja ansaitulle kaalikeitolle.
(995.).