Äskettäin kirjoitin Robert Peronista, entisestä seikkailija-tutkimusmakailijasta sekä vuorikiipeilijästä, siis puhdaspiirteisestä ekstremististä. Miehen rauhoitti uhkarohkea vaellus Grönlannin poikki 80-luvun alussa, ja samalla hän mieltyi siinä määrin tähän kylmään mantereeseen ja sen asukkaisiin inuiitteihin, että asettui kaakkoisrannikolle 2000 asukkaan Tasiilaqiin. Hän on sopeutunut hyvin ja hyvin ovat paikalliset ottaneet hänet yhteisöönsä.
Sanomalehti Zeitin artikkeli Robert Peronista, 75, teki siinä määrin minuun vaikutuksen, että hankin hänen nelisen vuotta sitten ilmestyneen kirjansa Kälte, Wind und Freiheit eli Kylmää, tuulta ja vapautta, italiaksi otsikko kuuluu Dove il vento grida più forte. Tyhjentävä alaotsikko tiivistää kirjan sisällön ”miten inuiitit opettivat minulle elämän merkityksen”. Peroni on syntyjään Bolzanosta Etelä-Tirolista, siis maisemista, joissa on puita ja vuoria. Niitä ei Grönlannissa ole. Tasiilaq on suurimman osan vuotta eristyksissä muusta maailmasta eikä luonnonvaloakaan riitä ympäri vuoden. Tarjolla ei ole elokuvia, ei teatteria, ei parturia. Ihmiset elävät sukupolvesta toiseen hylkeen- ja valaanpyynnistä.
Peronin kirja on parhaimmillaan kuvatessaan inuitien arkea ja heidän käsittämätöntä ystävällisyyttään ja muita hienoja luonteenpiirteitään. Ystävällisyyttä ja hetkessä elämistä ehkä selittää se, ettei inuiittien sanavarastoon kuulu käsitettä tulevaisuus. Tuntemattomia ovat myös ilmaisut köyhä ja rikas, liioin ei tunneta kateutta tai vahingoniloa. Ei taida tähän ympäristöön istua jenkkimeininki kuten yltiökapitalismi, vaikka Yhdysvaltain presidentti Donald Trump taannoin ilmaisi ostohalukkuutensa Grönlannista.
Peron oli itsekeskeisenä ekstremistinä tottunut haasteisiin ja tekemään ennätyksiä, on löytänyt karussa, mutta toisaalta taianomaisessa ympäristössä onnen ja tyytyväisyyden. Enää hänen ei tarvitse suunnitella vuorten huiputtamisia. On tuttua touhua kun tolkun ihmistä hätistää maraton, peräti ultrasellainen, tai ylipitkä hiihtovaellus. Tietää hyvin, mistä tällaisen ihmisen puheenaiheet kumpuavat: uusista tavoitteista ja vanhojen urotekojen kertaamisesta.
Kirjoittajalla on syvä huoli, että inuiittien perinteinen luonnon ehdoilla eläminen on uhattuna. Trumpin ostohanke on lisännyt valtavasti turistien ja matkanjärjestäjien kiinnostusta Grönlantiin. Ei sen puoleen, sinne tehdään nytkin vähemmän kestävällä periaatteella toimivia ja kuluttavia matkoja, kuten lyhyen lentomatkan päästä Islannista.
Kirjassa on koominen kuvaus, kun suuri islantilainen matkatoimisto kutsuu Peronin neuvottelemaan turismin lisäämiseksi Itä-Grönlantiin. Peronia se ei innosta. Hänelle riittäisi korkeintaan 12 turistin vierailu kerrallaan. Hän tietää mihin massaturismi johtaisi. Hän saa taivuteltua mukaansa paikallisen, jonka kanssa hän lentää helikopterilla Kusulukiin Etelä–Grönlantiin, jossa neuvottelu käydään.
Matkalla Peroni kiinnittää huomionsa kumppanin vaatetukseen: tällä on maalitahrojen täplittämät hiihtohousut, kengät ovat puiset, kopisevat hollannikkaan tapaiset, pusakka yhtä maalissa kuin housut, t-paita öljyn ja besiinin tahraama. Peroni arvostelee hienovaraisesti ystävänsä vaatetusta, mutta huomaa sen turhaksi, sillä inuiittien pukeutumisella on selkeä funktio: pitää suojautua kylmää vastaan, kenkien tehtävä on pitää jalat lämpöisenä, hanskat suojaavat kalanruodoilta ja myssy kovalta tuulelta. Inuiitit eivät kerää kunnioitusta, ei ainakaan vaatetuksella.
Kirjassa on 237 sivua ja 16 sivun kuvakooste. Teksti on helppolukuista, eikä kirja maksanut Amazonilta tilattuna kuin 14 euroa, ja posti toi sen kotiin alle viikossa.
(938.)