Muistui mieleeni Rauni Mollbergin elokuva Aapelin Siunatusta hulluudesta (1975) ja siitä mieleeni jäänyt kohtaus, jossa Ananias Rummukainen tivaa veljeltään Vilippukselta, onko tämä koskaan nähnyt oikein viisasta miestä. Jahkailtuaan hyvän tovin Vilippus päätyy opettaja Horsmaan, mutta saa sitä ennen livautettua veljeään, että jos väittäisin toista meistä viisaaksi, olisi se röyhkeä vale.
Opettaja Horsman täytyy olla viisas mies, perustelee Vilippus, mutta lisää varauksen, ettei oikein viisas hänkään taida olla, sillä lopen viisas mies ei opettaisi koko ikäänsä toisia.
Viisautta samoin kuin tyhmyyttä on monta lajia. Usein niiden selittäminen on yhteydessä siihen, kuka asiaa määrittelee. Joskus tuntuu siltä, että tehokkainta viisautta on se, jolla pystyy peittämään tyhmyyttään. Se käy vaikkapa niin, että puhuttaessa toisesta ihmisestä käytetään muotoa hän eikä se. Vivahde erottaa ainakin hetkellisesti viisaan ja tyhmän, ellei kyseessä ole tietoinen tyylikeino. Viisaan ja tyhmän ero saattaa umpeutua jo seuraavassa sanavalinnassa tai siinä, että alkaa kaivaa nenäänsä etusormella eikä nätisti pikkulillillä.
Kerrotaan innokkaasta ja pikkutärkeästä kyläpoliitikosta, joka varamiehenä joutui tuuraamaan varsinaista jäsentä ja halusi esitellä itsensä muulle lautakunnalle, että kun hän on tällainen uniikki. Itse asiassa hän oli untuvikko, mutta ehkä se olisi kuulostanut liian rahvaanomaiselta. No, untuvikon olisi voinut korvata ensikertalaisella, kokemattomalla tai aloittelijalla. Niinpä kyläpoliitikko tunnettiin liikanimellä uniikki.
Muuan sotajermu kertoi kuinka aseveljen päivä asemasotavaiheessa meni harakoille, kun radiokuuluttaja kertoi myöhemmin päivemmällä esitettävän Listzin ”Unkarilainen rapsodia”. Rapsodia teki kuulijaan sellaisen vaikutuksen, että se piti kuunnella. Ja lopun arvaa.
Aapelin Siunattu hulluus paljastaa, ettei ketään kannata suoralta kädeltä leimata tyhmäksi, jos ei viisaaksikaan. Kyse on vain erilaisesta järjestä.
Untuvikon kannattaa kuunnella uniikkeja rapsodioita.
(639.)