Puska naputtelee hermostuneena rattia ja mutisee: ”Missä se Holmala viipyy?”
Apukuskin paikalla istuu Kauppi, pickupin takapenkin jakavat Valkama ja Hakkarainen. Takavuosina syystalkoisiin yhdistyksen mökille lähdettiin kahdella autolla, oli väkeä ja tavaraa. Nyt riittää pieni lavapaku ja sekin väljästi kuormattuna. Riittää myös 24 tölkin olutpakkaus.
Puska vilkuilee taustapeilistä takanaan istuvaa Valkamaa, ja kun tämä huomaa Puskan kääntää hän katseensa Puskan selkään. Kauluksen sisästä kohoaa punaisen läiskikäs niska, joka päättyy kömpelöön hiusrajaan. Nuukuuttaan leikkaa tukkansa itse. Valkama ei ole ennen huomannut Puskan oikean korvalehden takana siimamaista kuulolaitetta.
”Nyt se tulee ja – jumalauta – jonkun naisen kanssa. Ei kai se sitä meinaa ottaa mukaan”, Puska ärhentää ja on sanomaisillaan, että tämä reissu ei hyvin pääty. Tapahtuu jotain samanlaista kuin silloin kun Koivisto lähti saunasta uimaan pilkkopimeälle järvelle eikä osannut takaisin. Onneksi ei hukkunut, pahasti kylmettyi.
Miehet valpastuvat ja seuraavat lähestyvää Holmalaa ja naista. ”Se on thaimaalainen”, Kauppi hihkaisee voitonriemuisesti paikkansa pitävästä havainnostaan. Valkama ja Hakkarainen tiivistävät tehdäkseen takapenkille tilaa.
Holmala avaa oven, nousee autoon ja auttaa perässään pienikokoisen naisen, jonka sulloo viereensä ja kurottaa tämän editse tempaistakseen oven kiinni. ”Sitten mennään”, hän sanoo rempseästi.
Puska tuijottaa pelistä Holmalaa ja huomauttaa, että jos tasalta lähdetään, niin silloin myös lähdetään. Tuulipukuun sonnustautunut tummahipiäinen nainen katselee poissaolevana ikkunasta ulos.
”Eikö se niin ole, että ensin tulleet odottavat”, Holmala huomauttaa ja Puska menee hiljaiseksi ja välttääkseen näyttämästä nolostumistaan työntää vaihteen päälle, kaasutta ja nostaa kytkintä. Auto lähtee pienen nykäyksen jälkeen liikkeelle.
Hiljaisuus jalostaa Holmalan nokkeluuden ”ensin tulleet odottavat” . Se alkaa huvittaa Valkamaa ja Hakkaraista, Puskaa se suututtaa: ”Saatanan rääväsuu, mistä sillä noita venkoiluja aina riittää.”
Miehet vilkuilevat takapenkillä toisiaan ja ihmettelevät Puskan tempovaa ajotapaa. Suoralla kadunpätkällä lyhyt kiihdytys, sitten vauhdin pudotus ja taas nykäisy ja kiihdytys. Valtatielle päästyä ajo vakaantuu.
”Mikä sen Koiviston on, kun sille ei taaskaan sopinut lähteä mukaan? Sentään mökin kalustovastaava ja yksi avaimen haltija. Jonkinlainen velvollisuus olisi osallistua toimintaan”, Puska puhuu ohimennen Kaupille, joka näprää omissa oloissaan puhelintaan.
Kauppi sanoo, että Matti oli toissa syksynä ilmoittanut vaimolleen lähtevänsä viikonlopuksi mökkitalkoisiin, ja joku oli sitten nähnyt hänet Tallinnanristeilyllä. Se tuli nopeasti sen vaimon tietoon.
Virta-avaimesta roikkuvan ketjun päässä jokin pikkuesine kieppuu kehäänsä auton huojahtelun mukana. Seurattuaan liikettä aikansa Kauppi toteaa, että Matin poissaolon ymmärtää.
”Tuo ei pidä alkuunsakaan paikkaansa, Puska ärähtää ja työntää selkäänsä tiiviimmin istuinta vasten ja kurottaa kouransa ohjauspyörän uloimpaan reunaan. ”Olen tuntenut Matin sen verran kauan ja tiedän, ettei se tuollaista tee.”
Muut nauravat.
Holmala kysyy jotakin vieressään istuvalta naiselta, tämä nyökkää. Holmala aloittaa yllättäen: ”Joo, tämä on Sudarat ja se ymmärtää suomea vaikka se on thaimaalainen. Mukaan se lähti, kun on ahkera marjoja poimimaan.”
Ennen loivaa ylämäkeä Puska polkaisee vimmatusti välikaasua. Auto töksähtää, tukehtuu ja pysähtyy, moottori ulvahtaa ja kori tutisee. Miehet tukeutuvat paikoilleen, Sudarat kalpenee ja painautuu niin pieneksi kuin pääsee. Sisään tunkee dieselin lemu. Puska rauhoittuu ja saatuaan auton hallintaansa alkaa kiihdyttää sitä uuteen vauhtiin.
Miehet tuijottavat vuoroin toisiaan, vuoroin tietä ja Puskaa, jonka huulet venyvät pitkäksi tötteröksi ja suu muistuttaa mustan parran ympäröimänä avointa onkaloa.
”Älä nyt vaan sitä toosaa avaa”, Holmala äsähtää, kun Puska kopeloi radiota auki, ”sieltä tulee tähän aikaan sitä iänikuista toivekonserttia. Eilisen illan jo tuli Puhelinlangat soi, johon ihmiset soittivat ja kertoivat missä vaiheessa saunan lämmittäminen eri puolella maata on ja halusivat kuulla Myrskyn jälkeen tulee poutasää.”
”Juu, sitä ne radion nykyohjelmat on, mutta Lauantain toivotut oli oikea toivekonsertti. Aluksi tuli hartaampaa musiikkia, sitten joku Helmenkalastaja ja Miliza Korjuksen Warum. Loppu oli tanssimusiikin renkutusta”, Puska toteaa.
”Se oli sitä Kekkosen aikaa”, Holmala tokaisee.
”Niin ja Manun ja myös Tarjan aikaa”, Puska sanoo.
”Menneen ajan ilmiöitä kuten nämä manuaalivaihteiset autot. Kukaan näillä enää viitsi kaahia. Ajaminen käy työstä”, Valkama sanoo ja Puska ottaa sen itseensä ja ärähtää, että Valkama olisi voinut vuokrata automaattivaihteisen.
Ennen paikallistielle kääntymistä Puskan äkkinäinen ohjausliike keikauttaa autoa, kun metsästä säntää suomenajokoira, joka ehtii hädin tuskin auton editse ja katoaa metsään.
”Olipa vähällä”, Puska sanoo. Hakkaraisen mielestä ei vasikkaa pienempää kannata ruveta väistelemään.
Puska puhuttelee miehiä sotilasarvoilla jakaessaan heille tehtäviä. Kauppi on aikoinaan vapautettu varusmiespalvelusta ja hänet Puska sanoo ylentävänsä peräti saunamajuriksi. Korpraali Holmala ja matruusi Hakkarainen vetävät veneen ja laiturin maalle ja tekevät sen kunnolla. Heille kuuluu myös tulen virittäminen grilliin. Sotamies Valkama huolehtii oluet ja makkarat grillikatokseen. Maalit ja maalausvälineet kannetaan porukalla terassille, että päästään heti aloittamaan maalaaminen. Miehet vastaavat vuorollaan ”kyllä, herra vääpeli” ja Puska nauttii kunniasta.
”Hae sinä Holmala saunasta ämpäri kaverillesi, että se pääsee marjoja poimimaan”, Puska neuvoo ja lisää, että koettaa sitten olla eksymättä.
Miehet ryhtyvät annettuihin tehtäviinsä. Puska sanoo menevänsä tupaan lakaistakseen lattian ja sytyttääkseen takan ja kiehauttaakseen kahvit. Pian hän huomaa osittain jalkalistan alle juuttuneen sormuksen, jonka ronkkii irti. Sisäpuolen kaiverruksesta hän ei saa selvää ja tipauttaa sen muurinotsalla tummuneeseen ja kolhiintuneeseen pokaaliin, jonka kansi on kadonnut. Yhdistys on joskus saanut sen omakseen kolmen kiinnityksen jälkeen jossakin puulaakikisassa.
Puska muistaa, kuinka Koivisto kerran rehki maastojuoksussa pysyäkseen nuorempien vauhdissa, mutta jäi armotta heidän jälkeensä. Illan mittaan hän oli muuttunut hiljaiseksi ja kalpeaksi ja tuupertunut pukuhuoneen lattialle. Onneksi matkassa oltiin Virkkusen tilataksilla, jolla sydänalaansa pidellyt Koivisto vietiin Seinäjoen keskussairaalaan, vaikka Vaasaan olisi ollut paljon lyhyempi matka. Virkkunen oli sanonut, että hän ei sinne lähde, kun ei osaa ruotsia.
Koivisto kiidätettiin suoraa päätä leikkaussaliin ja tehtiin kolmen sepelvaltimon ohitusleikkaus. Koskaan se ei täysin ennalleen toipunut ja ihmetteli kun terveen ja raittiin miehen käy tällä tavalla.
Puska päättää, että hän ottaa pokaalin mukaansa ja oikoo ja puhdistaa sen tummuneen pinnan hammastahnalla. Sormuksen hän laittaa taskuunsa kyselläkseen siitä ensin muilta ennen kuin alkaa julkisemmin sen perään kysellä.
Miehet maalaavat ripeästi ja ilma mökin ympärillä väreilee ja maali tuoksuu. Mökki näyttää sitä huolitellummalta, mitä enemmän maali peittää pystylaudoitettua seinää. Valkama varoittelee tikkailla riuskin vedoin työskentelevää Hakkaraista, jolle olut maistuu. Hakkarainen sanoo, ettei Puskan hankkima olutmäärä aiheuta onnettomuusriskiä.
”Niiden vaikutuksesta putoaa korkeintaan matolta lattialle”, hän tarkentaa.
Valkama utelee Holmalan seuralaisesta.
”Sen houkutteli aikoinaan tänne vaimokseen joku peräkamarin poika maakunnasta, Ähtäristä tai Töysästä. Mutta ei siitä ollut tullut mitään. Samassa huushollissa kun asui miehen äiti, joka vahti ja kyyläsi nuorenparin puuhia. Kukaan sellaista kyttäämistä kauaa siedä, olla jatkuvasti silmälläpidon alaisena. Mies muuttui aina vain mustasukkaisemmaksi eikä päästänyt naista yksin mihinkään. Ja sitten kuvioihin tuli väkivalta ja nainen pysyi hellan ja nyrkin välissä. Eräänä päivänä Sudarat vain häipyi ja hakeutui Seinäjoella turvakotiin.”
”Jo on ollut kohtalo”, Valkama toteaa.
”Kauanko sinä tämän Suhmuran Sandran kanssa olet ollut?”
”Tämän vuoden eli noin yhdeksän kuukautta.”
”Olette sitten jo ohittaneet romanssivaiheen”, Valkama päättelee.
Aikansa jahkailtuaan hän saa kysyttyä, että minkälaisia ne thaimaalaiset naiset ovat verrattuna meikäläisiin?
”En osaa sanoa, kun on niin vähän vertailupohjaa”, Holmala toteaa ja uittaa pensseliä maaliastiassa ja jatkaa maalaamista.
Valkamaa yrittää vielä saada keskustelun aihetta aikaiseksi: ”Olithan sinä aikoinaan kihloissa ja kävit usein sen morsian kanssa täällä mökilläkin. Että täytyy sinulla jonkin verran olla vertailupohjaa ulkomaalaisen ja kotimaisen naisen välillä.
(779.)
Tarinan nimillä, jotka on muutettu, ei ole pienintäkään yhteyttä todellisuuden kanssa. Fiktiota, siis.