Kuukausi: joulukuu 2020

Elämä on ihmisen parasta aikaa, määritteli Matti Nykänen. Samalla periaatteella kirjan parhaaksi ajaksi voi määritellä joulun. Kirja täyttää ainakin kaksi funktiota: lahjan ja ajankulun.

Muistan kun Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla aikoinaan ilmestyivät ja joulupukki toi ne vanhemmilleni, alkoi valokuvaajayrittäjän keittiön pöydän ääressä päivittäiset lukutuokiot. Kirjoista isä ja äiti lukivat maukkaita kohtia ääneen ja purskahtivat yhtä aikaa nauruun vaikkapa silloin, kun salaviisas sotamies Honkajoki älytti pikkutarkkoja esimiehiään tai Leppäsen Preeti jaanasi ensimmäisen kuorma-autokyytinsä jälkeen, että kylä minä ajattelin että taivaassa se tämmösen pojan koto on. Ilmeet synkistyivät ja luenta muuttui äänettömäksi, kun kirja kertoi vakavista tapahtumista.

Tuolloin välipäivinä ja pitkälle härkäviikoillekin valokuvaamon ovi ei kovin tiuhaan käynyt. Molemmista kirjoista siivilöityi arkeen nasevia sanontoja pitkiksi ajoiksi, jopa vuosiksi.

Isääni nauratti vuosikymmenien ajat Pohjantähdessä kohtaus, jossa plutoonan merkinantotorvi luovutettiin Kankaanpään Eliakselle. Hän otti tehtävän liiankin innokkaasti, ja päällikkö joutui pidättelemään, ettei Elias vain ala töräytellä ja paljastaa joukkojen sijaintia. Isäni jopa paikallisti sen kuusen, jonka kylkeen Koskelan Akseli uhkasi vetäistä Elkun torven. Se tunnettiin Sikurin kylässä koreena kuusena. Pitää joskus poiketa kolmostieltä ja tarkistaa, seisooko kuusivanhus paikallaan.

Minulle joulun eittämätön suosikki oli Panu Rajalan kirjoittama ja toimittama ”Päivä on tehnyt kierroksensa” alaotsikolla Väinö Linna muistelee. Sitä lukiessani korostui Linnan päättäväisyys, ahkeruus ja viisaus samoin kuin Rajalan urakka käydä läpi kymmenien tuntien nauhoituksia, jotka on tallettanut professori Pertti Virtaranta..

Eikä tämä kirja ollut ainoa, joka Rajalalta ilmestyi kuluneena vuonna. Rajala on kynämies kuten Linnakin, ja sekin heitä yhdistää, että molemmat ovat asuneet Hämeenkyrössä ja Rajala elelee Sillanpään maisemissa yhä suurimman osa vuotta.

Tunnen lukkarinrakkautta Linnaan etenkin, kun hän työskenteli Tampereella Finlaysonilla. Minä olin kesätöissä Finlaysonilla 70-luvun alussa, jolloin siellä oli vielä joitain Linnan aikalaisia. He muistelivat vaiteliasta kirjailijaa kunnioituksella ja koettelivat minun Linna-tietämystäni.

Muuan Malmin Väinö kuittasi väärän vastaukseni, että tiedätkö sinä aina nimeäsikään. Siitä alkoi määrätietoinen Tuntemattoman ja Pohjantähden lueskelu, jolle ei näytä loppua tulevan.

***

Panu Rajala viittaa kirjailijoiden elämänvaiheiden tutkimisen tärkeyteen eikä hän hyväksy joskus 60-luvun lopulla amerikkalaista kirjallisuuden tutkimuksen radikaalia suuntausta, että kirjailija puhukoon vain kirjojensa kautta.

Jyväskylän yliopiston yleisen kirjallisuuden professori Aatos Ojala korosti Rajalan tavoin kirjailijan elämän merkitystä. Ojala muuten oli Seinäjoen kirkkoherran poika

Siinä se nyt köllöttää uunituoreena levittäen muhevaa tuoksua. Vielä kun Eila kuorruttaa sen sinapilla ja korppujauholla, päätyy viisituntinen kypsennys ja pääsemme nauttimaan joulun perinneherkkua.

Sian takareisi on jalostunut juhlakinkuksi. Kinkkua me suomalaiset pistelemme näinä päivinä reilut kuusi miljoonaa kiloa. Meidän luuton kimpaleemme on viisikiloinen. Jos vanhat merkit vähänkin pitävät paikkansa, kinkku on kadonnut välipäivinä parempiin suihin.

Tässä vaiheessa joulua tulee aina mieleeni naapurin Penan kertomus hänen asuessaan jossakin Itä-Suomessa. Naapuri oli nostanut tuoreen kinkun ulos terassin kaiteelle jäähtymään. Jouluisessa hämärässä levisi ympäristöön kauaksikin täyteläinen tuoksi, jonka karjalankarhukoira jossakin haistoi ja lähti jäljittämään hajua. Taitavasti koira oli tarttunut vahvoilla leuoillaan kinkkuun ja häipynyt matkoihinsa.

Voin kuvitella sitä mekkalaa, joka syntyi kun tuli aika nostaa jäähtynyt kinkku pöytään. Kaukana ei ole ollut sekään, etteikö isäntä ole kypsynyt ja siepannut hirvikivääriä ja lähtenyt metsään vievien otuksen jälkien perään.

Koira ei tunnetusti malta hillitä ruokahalujaan, vaan se syö niin kauan kuin tarjolla on ruokaa, ja kinkussa syötävää piisaa. Aikain perästä koira jolkutteli kotiinsa luu hampaissaan ja paneutui koppiinsa makuulle sulattelemaan tuhtia jouluateriaa. Isäntäväki jo huolestui, että onko talonvahti jostakin loukkaantunut kun päiväkausia vain kopissaan olla jurottaa.

Sen opin, ettei joulukinkkua sovi jättää hetkeksikään silmistään. Siinä käy pian ohraisesti.Paras paikka sille on vatsa.

Kuva: Siinä ne yhteisöllisyyden rakennusainekset: uunikypsä kinkku ja painotuoreet kirjat ja pullo punaviiniä.

Almanakan ja päivän pituuden mukaan pitäisi – siis pitäisi olla talvi. Toki talvet vaihtelevat niin kuin muutkin vuodenajat. Nekään eivät enää aikoihin ole noudattaneet lapsuuden eikä edes nuoruuden aikaisia kvartaaleja.

Tavallisesti tähän aikaan joulun kolkutellessa ovella talvi on tarjonnut pakkasia ja lunta sekä kunnan liikuntatoimi latuverkostoa. Kalenteriinkin on jo ehditty tilastoida muutama sata hiihtokilometriä, mutta vielä ei ensimmäinenkään satanen ole mennyt rikki. Riipaisee joka aamu, kun nostan verhon ylös ja ulkona möllöttää musta maisema ja pakkasmittarin elohopea osoittaa plussaa. Positiivista on se, ettei taivaalta tipu vettä, ja pääsen toteuttamaan supistuvasta urheilupaletistani koiran ulkoilutuksen pereinteisellä 1.3 kilometrin lenkillä.

Aamuihin tuo myönteistä asennetta koiran ehtymätön into päästä tutulle lenkille. Vuoden aikana kierrämme sen noin 250 kertaa, eli tasaisen taulukon mukaan siitä kertyy vuodessa, 325 kilometriä. Koiralle tuottaa riemua, että se pääsee heti aamusta nuuskimaan yön jäljiltä uudet hajut, ja aina niitä maastoon on ilmestynyt.

Minä puolestani tapaan vähintään kaksi muuta koiranulkoiluttajaa, ja vaihdamme tervehdykset ja havainnot vallitsevasta säästä. Emme tunne toisiamme sen paremmin, mutta koiria puhuttelemme tuttavallisesti niiden nimillä.

Niukimmillaan talviurheilu on viime aikoina jäänyt tähän, kun uimahallikin on ollut suljettuna koronauhan takia. Eilen eli joulukuun 22. uimahalli avattiin kahdeksi päiväksi ja aukioloa jatketaan joulun jälkeen rajoitetusti. Keväällä me kuntouimarit kärsimme, kun uimahalli oli pitkään suljettuna.

Eilen uimaan mennessäni virkailija sanoi, että hallin yleisissä tiloissa on pidettävä maskia.

”Ei kai altaassa?”, ihmettelin ja virkailija tarkensi, että yleisissä tiloissa ja veti pakasta minulle maskin. Viritin sen ja kiitin hienoa palvelua.

Parhaimmillaan meitä polskijoita oli neljä eli jokainen olisi voinut käyttää kahta rataa: yhtä tuonne päähän ja toista takaisin. Reunaradalla liuutteli hinaajan tavoin Kuopion mies, ahkera kuntouimari. Näihin maisemiin hän on aikoinaa tullut Atrian siirrettyä tuotantoaan Savosta Nurmoon.

Uinti kulki kahden taukoviikon jälkeen yllättävän sujuvasti. Niin se on, että penkkiurheilijankin täytyy muistaa levätä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tälle pandemian riivaamalle vuodelle kuntouintia tulee 200 kilometriä. Viime vuonna saldo oli sata kilometriä enemmän.

Joku kyseli hiljaisuutta blogisivullani. Loppuvuosi eli aikani syksystä lähtien on mennyt värkätessäni kirjaa, ja ”Pirulainen vaanii kuin tauti” tuli painosta 17. joulukuuta aikataulun mukaisesti. Viikon aikana sitä on myyty jonkin verran, ja kirjaa voi lukea välipäivinä ja härkäviikoilla, sen hankkii helposti ilmoittamalla minulle turja.turenius@gmail.com tai puhelimitse 050 336 1616. Hinta on kaksikymmentä euroa. Tietysti kirjaa saa Suomalaisesta kirjakaupasta, Infosta, Prismasta ja Minimanista.

Hyvää joulua ja tervetuloa ostoksille.

Kuva: Kirja, krjoittaja ja lenkkikaveri Capu.