Kuukausi: huhtikuu 2020

Ennen kuin ryhtyy mihinkään uuteen ja käänteentekevään kannattaa tutustua ohjeisiin, käyttöohjeisiin. Muuten voi käydä köpelösti tai vielä pahemmin, kuten on käymässä USA:ssa. Siellä presidentti markkinoi ajatuksen tuhota kehosta koronavirus myrkyttämällä se desinfektioaineella. Häntä viisaammat kauhistuivat: jos kuolee virus, kuolee myös sen kantaja!

Muistan tarinan vuosikymmenten takaa television tehdessä tuloaan suomalaiskoteihin, eikä Isäntä illalla uskaltanut avata uutta vastaanotinta. Aikansa emännän patisteltua isäntä sanoi, että tässä takapuolen tarrassa varoitetaan, että saa avata vain valtuutettu asiantuntija.

Pian kuitenkin selvisi, ettei Takakantta saanut ropeloida. Ohjeiden lukemisessa ja niiden omaksumisessa kannattaa noudattaa maalaisjärkeä. Ei ole salaisuus, että presidentti Donald Trumpi ei ole ruudinkeksijä, mutta hän tekee sitä lisää. Muutama päivä sitten hän höläytti oman reseptinsä koronaviruksen nujertamiseksi: ei muuta kuin desinfektioainetta elo Lysolia suoraan suoneen ja keuhkoihin. Johan virus talttuu. Asiantuntijat olivat kauhuissaan.

Trump oli lukenut Lysol-pullon kyljestä, että se tappaa 99,9 prosenttia viruksista ja bakteereista. Mutta ne pirulaiset on tarkoitus myrkyttää vessanpöntöstä ja käsienpesulavuaarista, ei ihmiskehosta eikä ainakaan keuhkoista. Pullon kyljessä on pitkä litania turvaohjeita, ettei kukaan amerikkalainen käytä Lysolia väärin, eivätkä lakimiehet ja -naiset pääse nostamaan miljoonavaateita.

Hyvässä muistissa on 1980-luvun lopulta lentoon lähtenyt mainos: ”Miksi sinä etelän mies huijot, mikset käytä Ohvia.”  Off!:n käyttöohjetta ei edes etelänmiehen tarvitse lukea; sivelee sitä – saa nähdä miten ensi kesänä – käsivarsiinsa, siis ulkoisesti. Amerikassa voisi olla toisin, kun joku höyrypää kehottaisi puraisemaan palan Ohovia ja imeskelemään sitä.

Suomalaiset oppivat sodan jälkeen nopeasti sen, mikä Amerikasta tulleessa avustuspaketissa oli syötävää: Se oli purukumi. Marmorikuulat olivat leikkivälineitä.

Trumpin otteet COVID-19-koronan torjunnassa muistuttavat Kiljusen herrasväen hössötystä. Ensin hän leimasi pandemian demokratian huijaukseksi. Hänen johtajuutensa on ollut falskia, milloin hän on syyttänyt toimittajia ja uutistoimistoja, erottanut avustajiaan ja potkinut pihalle hänelle kiusallisten tutkimusten tekijöitä. Miten muuten voi selittää maan jättimäisiä koronatartuntoja ja kuolemia? USA:n väestö on koko maailman väestöstä 4,2 prosenttia, mutta koronatartunnat peräti 32 prosenttia ja kuolemantapaukset 25 prosenttia kaikista koronaan kuolleista.

Kuva: Lysolin valmistaja on tiedottanut aineen vaarallisuudesta ja kehottanut kuluttajia varomaan Trumpin ”ohjeita”.

(993.)

Ei aika mennyt koskaan palaa…

Siinä on harvinaisen tyhjänpäiväinen, mutta kovin käytetty sanonta. Kummasti ihminen palailee muutenkin kuin vain  iskelmissä menneisiin, onneksi useimmat eivät sinne kuitenkaan juutu ja ala elää menneitä aikoja. Tuttu lienee entinen kuntapoliitikko, urheiluvalmentaja ja joka asian kannanottaja, jolle nykymeno on myrkkyä, asioista päätetään väärin ja vauhdilla mennään hunningolle. Kestävyysjuoksu on mennyt maanrakoon! Ei aika mennyt koskaan palaa…

Meillä on verraton kyky seuloa menneistä ajoista parhaat puolet ja hetket ja ohittaa tappiot, vastoinkäymiset ja muut katkeruuksien aiheet. Olisiko se itsesuojelua? Vai eskapismia? Siivosin kirjoituspöydän kaappeja ja kouraani tarttui nivaska lehtileikkeitä. Jokainen voi kuvitella, kuinka tärkeitä ja ainoalaatuisia lehtimiehelle ovat vanhat ja ummehtuneet tuotokset. Sekään ei haittaa, että ne ovat arvonsa menettäneitä jalokiviä ja muuttuneet katinkullaksi jota ei alkemia muuksi muuta.

Aikoinani en viitsinyt saksia jokaista kirjoittamaani tekstiä ja liimata niitä arkistokansioon ja esitellyt sitä suurena saavutuksena, ja pahoittanut mieleni, kun sen arvoa ei olisi ymmärretty. Sama ilmiö esiintyy menneiden urheilusaavutusten yhteydessä: kirjahyllyn täyttää erikokoisten pokaalien ja mitaleiden kirjo sekä kunniakirjat.

Aloittaessani paikallislehden kesätoimittajana ja jatkaessani vakitoimittajana talletin pakinani ja joitakin onnistuneita juttuja siltä varalta, että ne käyvät työnäytteistä. Niitä on karsinnan puutuessa kertynyt liiankin paljon. Olin heittää koko satsin roskiin. Ne löytyisivät helposti lehtien digiarkistoista. Annoin periksi ja säästin lähes koko nivaskan, sillä vuosikymmenten hapertamien leikkeiden hypistely tuottaa nostalgisia muistikuvia. Useimmat vieläpä mieluisia.

Kuvassa oikealla Vemppa-nimimerkillä aloitin pakinoimisen 45 vuotta sitten, ja nurkkapakinoita kertyi useampi sata. Paikallislehti Pohjois-Satakunnan lukijat yrittivät selvittää, kuka nimimerkin takana on. Se jäi mysteeriksi ja lienee yhä sellainen. Myöhemmin jatkoin samassa lehdessä nimimerkillä Prutku. Lehti ei enää ilmesty vanhalla nimellä, mutta se ei johdu minusta.

Toinen, Turskan turinoita, on aloituspakina Pohjankyrössä keväällä 1979. Niiden kirjoittelu jäi vähäiseksi, sillä en viipynyt lehdessä kuin vajaat kaksi vuotta. Loistavan logon piirsi isokyröläinen taidemaalari Esa-Matias Heinonen.

(992.)

Terrieri synnyttää mielikuvan ärhäkästä ja itsepäisestä koirarodusta, sama mielikuva sopii myös ihmisiin. Sen sijaan terrierin ja terrorin yhteys on korkeintaan teoreettinen. Terrierin alkuperä on latinan terra eli maa. Se taas johtuu siitä, että terrierit ovat pyydystäneet koloissa pesiviä eläimiä.

Kapu on iloinen ja reipas borderterrieri. Se on seurakoira, mutta siitä olisi vaikka mihin, sillä lajinkehitys ja jalostus eivät ole typistäneet sen ydintä, ystävällistä luonnetta. Saattaa se tiukan paikan tullen päästää esiin sisäisen terrierinsä. Kapu siitä tuli, kun sen virallinen nimi on pitkä, vaikea ja hämäävä. Palaan siihen lopuksi.

Pajuluoman varren puistokäytävillä ulkoilutettavat koirat näyttävät silmämääräisesti kuuluvan terrierien laajaan sukuun. Ne ovat matalajalkaisia, viisaita ja säyseitä. Aggressiot nousevat harvoin pintaan. Koira on ihmisen lailla sosiaalinen eläin. Joudun Kapun kanssa toki kohtaamisiin, joissa kemiat tyrskivät. Konfliktin eskaloituminen täysimittaiseksi rähinäksi johtuu useimmiten hihnan toisesta päästä annetusta hallitsemattomasta nykäisystä. Sen luontokappale käsittää merkiksi. Näitä tilanteita voi välttää tekemällä reittiin mutkan tai oikaisun, perääntyminekään ei ole raukkamaista. Seurakoiran ei tarvitse tykätä kaikista, kunhan edes sietää.

Meille riittää tilaa aamu-, päivä- ja iltalenkillä kohdata ja ohittaa toisia koiranulkoiluttajia THL:n suosittelemalla turvaetäisyydellä. Sen sijaan eräänä sunnuntaiaamuna karanteenin alkuvaiheessa jouduimme törmäyskurssille Myllysaaressa lähtiessämme ylittämään ”sutikoita” – omalaatuinen sana kävelysillalle – kun toisessa päässä ahtaalle väylälle pyrki noutaja onneksi omistajansa kanssa. Riskiryhmään kuuluvana piti vetäytyä, ja kun pari ohitti meidät, sanoin, että nyt turvaetäisyys oli vaarantua. Tuulenpuuska sieppasi viestini, kun ulkoiluttajan korvilla olivat kuulokkeet.

Karanteenissa päivät tuntuvat sunnuntailta!

JK/Kapun virallinen nimi Cappuccino kuulostaisi yhtä imelältä, kuin jos kuningasmetsuri Jaakko Pessinen joisi eväskahvinaan Cappuccinoa.

Käy se näinkin. Tähän aikaan kevättä olemme tavanneet käydä Saksassa syömässä parsaa. Tänä keväänä se ei onnistu paikan päällä,  joten nautimme herkkua kuvan välityksellä.

(991.)

Television urheiluruudun tarjonta on supistunut ajallisesti ja laadullisesti, enää ei vähään aikaan ole tullut ylipitkiä urheilun uutislähetyksiä. Ne ovat lyhyitä kuin vanhan miehen tanssi. Tämä voidaan laittaa koronan syyksi tai ansioksi riippuen näkökulmasta. Urheilutoimittajat ovat tarttuneet urheiluaiheiden puutteessa muihinkin aiheisiin.

Tuntuu, että tämän hetken ainoa uutisaihe on koronan pirulainen. Tärkeän tiedon ohessa leviää pelko. Joku lehti kertoi, kuinka koronavirus säilyttää iskukykynsä vielä kymmenenkin metriä polkupyöräilijän jäljessä. Pyöräillessäni Kalajärvelle ja ohittaessani Kaljatorpilla edelläni polkevan isännän, asetun vaaralle ja taakseni jäävä isäntä puolestaan joutuu alttiiksi samalle riskille. Pyöräily luetaan pian kiellettyihin asioihin.

Kilpapyöräily kuten Espanjan Vuelta tai Ranskan Tour keskiaikaisten kaupunkien ahtailla mukulakivikaduilla tai henkeäsalpaavan jyrkissä laskuissa ja läkähdyttävissä nousuissa, muistuttaa karannutta mehiläisparvea. Kaikki haluavat päästä edellä menevän peesiin ja ottaa siitä kaiken hyödyn. Ja kun yksi tekee pienen virheen, lentää ihmistä ja pyörää – ja hikeä, sylkeä sekä kyyneleitä – ja ties mitä.

Peesaaminen tai kyttääminen kuuluu monen lajin  keinoihin, sitä käytetään menstyksellä hiihdossa, juoksussa ja suunnistuksessa, mutta pian peesin ajat ovat ohitse, tilalle tulevat turvavälit. Kuinka turvavälien pitäminen onnistuu vaikkapa 3000 metrin estejuoksussa viidentoista kilpailijan kiertäessä 400 metrin pituista rataa? Juoksulinjat ovat tiukat, joten tungosta tulee. Sen sijaan nyrkkeilyssä turvaetäisyys olisi monella tapaa terveellinen ratkaisu, ja varsinkin kun sen rikkomisesta määrättäisiin rangaistuslyönti.

Talvi loppui ja samalla loppui hiihtäminen, ja kun koronauhka sulki uimahallit, aiheuttaa ylimenokausi sesonkiurheilijalle tyhjäkäyntiä. Pyöräilemään toki pääsisin, mutta tuo yllä mainitsemani uhkakuva panee ajattelemaan.

Onneksi lajeja piisaa, kuten yksi vanhimmista, kiekonheitto. Sitä on tarinoiden mukaan harrastettu jo 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Minulle kilonpainoinen kiekko – se muuten on muotoilultaan puhdaspiirteinen – on virallinen ja sillä saavutetut tulokset hyväksyttyjä, jos muut säännöt täyttyvät.

Yksi takavuosien Suomen parhaita naiskiekonheittäjiä voitti kahdeksan kertaa  Kalevan kisoissa juuri samanlaisella kiekolla, ja onpa hän harjoitellut tällä nyt minun hallinnoimallani heittovälineellä. Tosin minä en sitä vielä saa liitämään edes puoliväliin Tiina Kankaanpään, nykyään Hakalan,  ennätystä 61,04. Harjoittelu jatkuu sopivia tuulia odotellessa.

(990.)

Lyhytkoipinen koirani on hienoa rotua. Sen virallinen nimi on sen verran pitkä ja kunnioitusta herättävä, että kutsumme sitä lyhyesti Kapuksi. Sitä se tottelee, jos se sanotaan jämäkästi ja hihnasta nykäisten. Kapun kohtalo on olla terrieri ja seurakoira. Tiukan paikan tullen se on ärhäkkä. Useimmat puistossa ulkoilutettavat koirat näyttävät myös jonkin sortin terriereiltä. Ne ovat Kapua pienempiä. Lajikumppanien kohtaaminen käy jo luontevasti, eivätkä aggressiot nouse pintaan kuin ani harvoin. Koira on oppivainen, jopa viisas.

Jokin trauma Kapulle on jäänyt vai onko se lajille kuuluva piirre, kun se ei ole pennusta lähtien sietänyt erään tuttavani samankokoista koiraa Aina kun ne sattuivat samalle hehtaarille niille syntyi rähinää, niinpä tuttava muutti lenkkinsä toisaalle, samalla meiltä jäi yhteinen puheenaiheemme, futis.

Kuitenkin silloin tällöin joudumme kohtaamaan jonkun toisen ärsyttävän tapauksen, mutta niihin voi varautua ja tehdä mutkan ja välttää pahin. Ei seurakoirankaan kaikista tarvitse tykätä, kunhan edes sietää. Eivät ihmisten kemiat aina täsmää.

Minulla ja Kapulla riittää tilaa Pajuluomaa seurailevilla puistokäytävillä kohdata ja ohittaa muita ulkoilijoita suositusten mukaisella turvaetäisyydellä. Sen sijaan jouduimme törmäyskurssille eräänä sunnuntaiaamuna Myllysaaressa, kun lähdimme ylittämään ”sutikoita” – onpa omaperäinen sana kapeasta kävelysillasta –  kun toisessa päässä ahtaalle väylälle pyrki tyyppi noutajansa kanssa. Palasin, ja kun hän tuli kohdallemme sanoin, ettemme olisi säilyttäneet turvaetäisyyttä, jos olisimme kohdanneet sutikoilla. Koirat eivät reagoineet mitenkään tilanteeseen.

Aamulenkin onnistumisen kannalta ajattelin, että parasta lienee olla huomauttelematta ja jatkaa matkaa. Poliisiauton ohittaessa meidät ajattelin, että jospa siitä nousisi konstaapeli ja kysyisi papereitani ja toteaisi minun kuuluvan riskiryhmään! Sakon voisi kirjoittaa ja passittaa kotiin. Syy: piittaamattomuus.

Jatkoimme matkaa ja totesin Kapulle, että karanteenissa on hyvää se, että joka päivä tuntuu sunnuntailta!

Kuva: Anni-trulli joutui nyt jättämään perustehtävänsä ja suorittamaan trullituksen ikkunan takaa, siis turvaetäisyydeltä.. Hyvin se kävi niinkin.

(Tiivistin tämän tekstin ns. kolumniksi, joka julkaistiin Eparissa 22.4.  ja on se tuonnempana bloginakin)

(989)

Mitä kehnommin maailma voi, sitä enemmän löytyy tilaa ja tilausta puliveivareille. Poikkeusolot, pula ja puute tarjoavat mahdollisuuksia niille, joilla on pyrkyä, halua ja taipumusta hyötyä toisten kustannuksella. Heillä on kyky – vai olisiko se varjelusta – väistellä vaaroja ja vältellä kompastelua, kunnes koittaa aika ruveta tekemään helppoa rahaa.

Toisen hätä koituu toisen vauraudeksi ja lisää röyhkeyttä eksponentiaalisesti. Hyvä esimerkki oli kieltolaki 1919-1932. Se koetteli niitä tai suurinta osaa kansasta, jotka valtio ja sen monopoli ensin oli totuttanut riippuvaisiksi alkoholista, ja sitten vitsausta alettiin tukahdutaa rankalla kieltolailla.  Ei siitä mitään tule, kun kansa on nokkelaa eikä sitä saada määräillen ja suitsimalla ruotuun.

Kieltolain aisapariksi syntyi ameebamainen musta pörssi, joka rikastutti markkinat haltuunsa ottaneita yrittäjiä ja köyhdytti nautinnonhaluista kansaa. Musta pörssi uhmasi virkavaltaa ja luonnonvoimia salapolttamalla ja salakuljettamalla viinaa, eikä asiakkaita puuttunut. Yrittäjä se trokarikin on!

Taitavat trokarit ja lestinheittäjät haistoivat tuulet ja väistelivät heille viritettyjä ansoja ja toivat helpotusta kansan syville riveille. Kansa ei viinanhimossaan tinkinyt hinnoista ja trokarit vaurastuivat, ja se vauraus tuotti monelle suvulle pesämunan, joka helpotti pääsyä herrahissiin ja nousua yhteiskunnan yläkertaan.

Musta pörssi eli hyviä aikoja myös sodan aikaan ja jälleenrakentamisen alkaessa. Puutetta oli kaikesta rautanauloista alkaen. Musta pörssi toimitti pöytään pantavaksi voita, sikavainaata, kahvia, sokeria ja muita niukan ajan herkkuja. Niistä tietysti joutui maksamaan, mutta se taisi olla sivuseikka. Hyväntekeväisyys ei kuulunut mustan pörssin liiketoimintaan. Moni myöhemmin kauppiaaksi pätevöitynyt ja alalla jatkanut sai mustassa pörssissä hyvän peruskoulutuksen.

Elämme poikkeusaikaa, ja kulkutauti rajoittaa kansalaisten vapaata liikkumista ja viranomaiset kehottavat noudattamaan karanteenia. Tiukan paikan tullen suomalaiset tottelevat ja noudattavat yhteiseksi hyväksi tarkoitettuja ohjeita, kuten lautanen pitää syödä tyhjäksi. Mutta aina on myös aidan yli hyppijöitä, joita kielletty houkuttelee.

Maailman yhteinen tavoite on suojautua koronalta ja taltuttaa se, ja siihen  tehokas keino ennen rokotteen keksimistä on hengityssuojain. Suomen Huoltovarmuuskeskus tilasi niitä Kiinasta, ja yksi kuorma jo tuli. Pian ilmeni, että tilaukseen kytkeytyi jotain epäilyttävää, kun taustalla hääri kaksi talousrikoksista tuomittua. Toinen oli kauneusalan yrittäjä turpeahuulinen Tiina Jylhä ja toinen monessa liemessä marinoitu liikemies Onni Sarmaste. Taustalla hääri myös järjestäytynyttä rikollisuutta. Miljoonat olivat jo menossa tilille, jnka virolaispankki epäili liittyän rahanpesuun ja sulki Jylhän firman tilit.

Vanha sanonta ”tulisi sota ja moraali laskisi” soveltuu myös pandemian eli kulkutaudin aikaan. Mitä seuravaksi tapahtuu? Joutuuko Huoltovarmuuskeskuksen johtaja jättämään virkansa? Kansa ei verorahojensa anna valua rikollisille.

Kuva: Tiina Jylhän kiinalaiset hengityssuojaimet eivät täyttäneet Suomen laatuvaatimuksia, hinta kyllä. Se oli viisi miljoonaa euroa. 

(988.)

Toivottavasti lunta ei näillä leveysasteilla enää tänä keväänä sada. etten joudu ottamaan suksia kesäsäilytyksestä, jonne ne sunnuntaina nostin. Piti vielä sunnuntaina aamupäivällä kokeilla Linnanpuiston kentällä yöpakkasen kovettamalla lumella ja jokseenkin kuluneella ladulla hiihtämistä. Ei luonnistunut, latu oli pitkiä matkoja kulunut puhki.

Vaiheikkaan talven lopetuslenkiksi tuli 5,5 kilometriä. Sama määrä kuin aloittaessani marraskuun alussa. Silloin lyhyeksi jäänyt hiihto ei johtunut lumen vähyydestä, vaan siitä, että oikean polveni nivel oli korvattu viisi kuukautta aikaisemmin tekonivelellä. Operaation tehnyt ortopedi vakuutti kotiuttaessaan minut, että varmasti pystyt hiihtämään ensilumella. Ja se tekee polvellesi hyvää!

Vaikka olen hiihtokauteni aloittanut vuosia Linnanpuiston kentällä, yllätti se tällä kertaa. Ensin tasapökkää viisitoista työntöä, lyhyt nousu, jyrkkä kurvi ja lasku ojan notkelman yli polvia joustaen ja sitten jatkaen tasa- tai vuorotahtia suoranmitta ja samaa rataa takaisin. Kierroksen jälkeen hiihtoa on kilometri. Viidennellä kierroksella huomasin voiman oikeassa jalassa hiipuvan. Sitä olisi pitänyt treenata enemmän.

Seuraavilla kerroilla hiihto alkoi sujua aina vain paremmin ja voima palata oikeaan jalkaan matkojen pidentyessä. Jouluna Lapissa panin merkille, että hiihtolenkit nousuineen ja toisinaan laskuineen eivät tuottaneet vaikeuksia. Sen sijaan paluu pohjoisen lumilta tammikuun lopulla kotopuoleen järkytti: Rovaniemeltä puuttui lumi ja junamatka Seinäjoelle kulki läpi mustan maiseman. Tammi- ja helmikuu eivät lioin suosineet hiihtelyä. Perinteisellä Ahonkylän-ladulla suksittelin kymmenkunta kertaa kaksi peninkulmaa kerrallaan. Lyhyempää uraa eli Joupiskan kahden kilometrin säilölumilatua kiersin parhaimmillani kuusitoista kilometriä, mutta useimmin se jäi kymmeneen kilometriin.

Linnanpuistossa kävin silloin tällöin tsempaamassa Väiskiä ja kuulemassa hänen tuhannen kierroksen hiihtonsa edistymisen. Ja täytyi minun kerätä kilometrejä maaliskuun lopun kahden viikon hiihtelyyn Lappiin. Siellä hiihtourheilua suosivat leppoisat ilmat. Pakkanen ei ylittänyt yhtenäkään päivänä kymmentä astetta ja lunta satoi vain öisin. Suksi luisti ja piti.

Ainoat vastoinkäymiset – nekin tyypillisiä etelän ihmiselle – olivat luotettavan Falke TK2-hiihtosukan rikkuminen ison varpaan terävän kynnen takia, haapaklapien kehno syttyminen ja palaminen takassa ja koronan saapuminen Lappiin ja käsidesin loppuminen Kuukkelista. Partioaitasta hankin uudet Falke TK2 -sukat 34 eurolla. Ensi kerralla vien takkapuiksi omat koivuklapit ja käsidesin. Edellyttäen, ettei takanpolttamista sitä ennen kielletä ja koronaa taltuteta.

Sen sijaan hiihtäjän perinteinen haaveri kävi Väiskille: Suksi katkesi! Ja juuri kun talven tavoite oli jo näpeissä.

Kuva: Menneen talven muistoja. Latu kuluu ja ruoho tunkee esiin.

(987.)

Pitkästyminen uhkaa karanteenissa. Vaatii kekseliäisyyttä kun yrittää saada koronatartunnan torjuntaan vaihtelua. Pitkäveteisyyden helpottajana lukeminen vie ajatukset tehokkaasti pois arjesta ja avaa uusia maailmoja, mutta siinä paikalleen juuttuminen on hyvä katkaista liikkumalla. Vähintään voi vaihtaa lukuasentoa ja siirtyä pöydän äärestä keinu- tai nojatuoliin, pitkäkseen sohvalle tai sängylle. Myös erilaiset lukualustat tarjoavat vaihtelua. Jonkun Decameronen käsittely selällä sängyllä maaten käy voimailusta, mutta lihasvoiman käyttöä voi helpottaa tarttumalla e-kirjaan tai kuuntelemalla äänikirjaa.

Luin ääriesimerkin himoliikkujasta: Mark Whittaker juoksi maratonin kuuden metrin mittaisella lasitetulla parvekkeella Helsingissä. Hän juoksi parvekkeen poikki yli 7000 kertaa ja aikaa siihen kului useita tunteja. Sanoisin, että lyhyelläkin matkalla liika on liikaa.

Mittasin oman parvekkeeni pituuden, viisi metriä. Juostakseni siinä maratonin joutuisin hölkkäämään sitä päästä päähän poikki yli 8000 kertaa. Ajatuksenakin se kauhistuttaa.

Vuoden alusta lähtien olen pannut muistiin päivittäiset koiran ulkoilutukset. Niitä olen tehnyt 42 kertaa ja käyttänyt aikaa niihin 60 tuntia. Matkaa olen taittanut 102 kilometriä. Keskimäärin perinteisen lenkin pituus on ollut hieman yli kilometrin. Sen lisäksi olen yksin tehnyt muutaman kerran lenkin – sellaisen ultrakävelyn – joista pisin on 15,6 kilometriä ja toiseksi pisin 8,5 kilometriä. Juosten en ole edennyt metriäkään, sitä tapaa ei näet suositella henkilölle, jolla on polven tekonivel. Käveleminen riittää. Hiihto ja pyöräily sekä uinti ovat vaativia lajia, joita voi hyödyntää erityisoloissa. Ei sovi kieltää, etteikö minun olisi tehnyt mieli ottaa juoksuaskelia.

Aamun koiralenkeillä tulee tehtyä ajankohtaisia pieniä havaintoja, mikä aamulenkissä on palkitsevinta. Joskus loppusyksystä tiedän melkein päivälleen millä ikkunalla sytytetään ensimmäiseksi valaistu joulutähti tai minkä talon pihan puutarhakeinussa kiikutaan ennen äitienpäivää. Tänä aamuna havaitsin erään uuden omakotitalon pihassa trampoliinin, jolla oletettavasti etäopetuksen puuduttamat ala-astelaiset pääsevät irrottelemaan. Senkin tiedän, milloin hyvin hoidetun rintamamiestalon ikkunalla kukkii pelargonia.

Maailmassa on paljon muutakin kuin koronauutisia, pieniä havaintoja.

Kuva: Uumajan kaupunginkirjastossa näin joskus tällaisen lukija/asiakasystävällisen tuolin. Sillä pääsi vauhdikkaasti hyllyjen välissä.

(986.)