Kuukausi: heinäkuu 2016

Vaasan koukutuksia

Vaasassa on muutama paikka, joka on tehnyt minuun vaikutuksen. Eilen lauantaina se oli Strampen, paviljonkiravintola. Hyvää ruokaa siellä tarjottiin tälläkin kertaa hienossa ympäristössä. Strampenissa tulee poiketuksi pari kertaa kesän aikana.

Kyse on perinteikkäästä ravintolasta. Jossakin näin vuosiluvun 1868, ja kun luurailin nettiä, osoittautui se perustamisvuodeksi. Siis yli 150-vuotias ravintola lehtevässä ja merihenkisessä ympäristössä. Hienoisesti skandinaavisesti säväytti se, kun tarjoilija toi pöytäämme jälkiruokia ja kysyi minulta, joka olin tilannut jäätelön, ”glass” ja olin sanoa ”för mig”, mutta asia hoitui suomella.

Lähellä, Strampenin kanssa Rantakadun varressa on kunnioitusta herättävä Hovioikeus. Jo pelkkä rakennus ottaa ohikulkijankin, puhumattakaan sinne asioimaan poikkeavaa, luulot pois. Kuuliaisuuden kaipuuta siinä lähellä herättää vankila. Vanha rakennus sekin, jota ympäröivät tylyt muurit. Kiehkurainen piikkilanka muurin päällä karistaa pakohalukkuutta.

Vaikutuksen tekee 50 metrin altaan uimahalli. Sinne tulee poikettua ainakin kerran vuodessa, yleensä loppukeväällä. Silloin testaan, paljonko kahden kilometrin uintiin kuluu enemmän aikaa kuin kotihallin 25 metrin altaassa. Puolisen minuuttia kauemmin se vaatii ja välillä tuntuu kuin uisin jossakin ulapalla, kun kroolaan Vaasan allasta päästä päähän.

Rannikolla kun ollaan, Vaasan venesatamat pitää kerran kesässä käydä katsastamassa. Kaupungissa on niin paljon veneitä, että niillä voidaan helposti evakuoida asukkaat saaristoon tai peräti Uumajaan asti. Usein laiturit ovat viikonloppuisin tyhjiä, kun ihmiset ovat purjehtineet tai puksutelleet ja tietysti kiitäneet mökeilleen. Laitureissa näkee kelluvan sellaisiakin pursia, joilla saattaa ylittää Atlantin.

Kun tämä meidän komea lentokenttämme menetti liikennöitsijän ja hiljeni, on Vaasassa lähin mitat täyttävä lentokenttä. Viimeksi matkan aloitin sieltä kesäkuun alussa ja sinne sen myös päätin. Mukava sieltä oli yhden aikaan yöllä tulla Seinäjoelle – valoisana kesäyönä.

Mieli tekisi vielä mainita Vaasan uusi jalkapallostadion, mutta kun kotikaupungissa on yhtä komea, jätän sen mainitsematta. Se pitää vielä sanoa, että kesäiset polkupyöräilyt Vaasaan ja takaisin ovat palkitsevia. Melkein koko 80 kilometrin matka sujuu omilla väylillä. Vain peninkulman matka valtatietä Halkosaaresta Ylistaroon pitää jakaa vilkkaan liikenteen kanssa. Muuten meno ja paluu sujuu vanhaa tietä ja kevyen liikenteen väylää.

Kaikista parasta Vaasassa kuitenkin on se, että sieltä voi kätevästi palata kotimaisemiin.

(595.)

Koraanin satakieli

Turkin lyhyeksi kutistunut mutta seurauksiltaan mittavaksi paisuva sotilasvallankaappaus sai viikko sitten Kaustisilla Vaivaisukot-pyöräilyyn osallistuneen erään Arin muistelemaan kauan välttelemäänsä ja lopulta onnistunutta Turkin-matkaansa.

Hän oli tiedustellut istanbulilaisessa kirjakaupassa Nobel-kirjailija Orhan Pamukin kirjoja, jolloin myyjä oli alkanut moittia Pamukia kehnoksi kirjailijaksi ja ihmetellyt, miksi joku haluaa hankkia juuri hänen kirjojaan.

Näin Turkki, Istanbul ja presidentti Recep Tayyip Erdogan yllyttivät minut tarttumaan uudestaan Pamukin Istanbul Muistot ja kaupunki –kirjaan (Tammi 2004). Kirja on hyvä ja se johdattaa hienosti turkkilaiseen monikerroksiseenyhteiskuntaan.

Erdogan (1954) on syntynyt Istanbulissa sunnimuslimiperheeseen, jonka isä oli köyhä merimies. Uskonasioista innostunut poika sai jo koulussa lisänimen ”Koraanin satakieli”. Istanbulin pormestariksi hänet valittiin 1994 pitkälti köyhän kansan edustajana. Hän pani tuulemaan ja Istanbuliin rakennettiin ensimmäinen metrolinja, kaupungin ravintoloihin tuli alkoholikielto ja suunnitelmissa oli erilliset koulubussit tytöille ja pojille. Uudistuksia eivät katsoneet hyvällä maallistuneet kemalistit, ja he pyrkivät syrjäyttämään pormestarin. Vielä kun Erdogan 1999 möläytti runoilija Ziya Gökapin säkeen ”moskeijat ovat kasarmejamme, minareetit pistimiämme” luettiin hänelle tuomio kansankiihotuksesta ja elinikäinen politikointikielto. Erdogan käsitti, ettei hän voi Koraani kädessä käydä armeijaa vastaan.

Vapautumisensa jälkeen hän toimi entistä tehokkaammin AKP:n eli Oikeus ja kehitys -puolueen hyväksi. Vaali vaalin jälkeen Erdogan tukahdutti uudistuksia ja suunta kulki yhä enemmän kohti sulkeutunutta järjestelmää. Presidentti haaveilee tottelevaisesta yhteiskunnasta, joka rukoilee viidesti päivässä ja elää patriarkaalisten arvojen mukaisesti.

Turkin valitessa 2014 ensimmäistä kertaa presidenttiään suoralla vaalilla voitti Erdogan ensimmäisellä kierroksella. Valtansa pönkittämiseksi presidentti alkoi oitis maalata piruja seinille ja luoda salaliitoteorioilla sisäisiä ja ulkoisia viholliskuvia. Aikakirjoihin pyrkivä Erdogan tavoittelee valintaa vielä 2023 eli Turkin tasavallan 100-vuotisjuhlavuonna. Jos niin käy, Erdogan saattaa karistaa Turkin tasavallan perustajan Mustafa Kemal Atatürkin varjon. ”Minun johdollani”, hän sanoi taannoin, ” tämä maa, tämä valtio ja tämä kansa on yhtenäinen.”

Siitä lähdetään, että hän on sen sanonut tosissaan.

***

Oheinen teksti perustuu Spiegelonlinen artikkeliin Rächer (Kostaja). Sen on kirjoittanut Cigdem Akyol, jolta on tänä vuonna ilmestynyt Erdoganin elämäkerta. Teksti on yhä paikkansa pitävää. Erdogan muutti 24. heinäkuuta 2020 museona toimineen Hagia Sofian moskeijaksi. Koraanin satakieli sopii yhä Erdoganin lempinimeksi.

(594.)

Putkimies apuun

Urheilua seuraavat saattavat muistaa Martti Vainion käryn vuoden 1984 Los Angelesin  olympialaisissa ja hopean

häpeällisen menetyksen. Hän kärysi steroidien käytöstä. Myöhemmin selvisi, että talonmies Nyrönen, Vainion valmennettava, oli vahingossa piikittänyt väärää ainetta Vainion kankkuun.

Olympialaisissa ammattimiehet ovat hyvässä huudossa. Sotshin talviolympialaisissa putkimies on ollut avainasemassa, jos ei ihan perinteisellä osaamisalueellaan, niin juoksevan aineen kanssa kuitenkin. Putkimiestä on perinteisesti arvostettu sosialistisissa maissa. Puolassa he tekivät ensin päivän töitä valtiolle ja jatkoivat sen jälkeen yksityistä bisnestään. Sellainen oli ilman muuta ankarasti kielletty, mutta kuitenkin kautta linjan menettely hyväksyyttiin tai ainakin siedettiin. Kun valtion korkea-arvoiset virkamiehet halusivat saada nopeasti vuotavan vesihanan, kolisevan vessanpöntön tai putkirikon kuntoon, niin hätään kutsuttiin putkimies vuorokauden ajasta riippumatta.

Puolalaiset putkimiehet huomasivat EU:n itälaajentumisen yhteydessä arvonsa ja hakeutuivat töihin länteen. Putkimiehille oli Saksassa (Klemper) ja Ranskassa (Plombier) työtä. Heistä tuli käsite.

Niin, Sotshissa sikäläinen putkimies työskenteli valtiojohdon, FSB:n eli salaisen palvelun, valtuutuksella ja sen ohjeiden mukaan. Hänellä oli pääsy yöaikaan olympialaisten siihen huoneessa, jossa dopingnäytteitä säilytettiin eli dopinglaboratorioon. Siis pyhimpään. Muilla sinne ei siihen aikaan ollut asiaa. Mitäpä valkotakkinen laboratoriohenkilökunta olisi osannut tehdäkään, jos jostakin putkiliitoksesta olisi vuotanut vettä. Putket onneksi olivat kunnossa, eivätkä hanat vuotaneet, joten putkimiehen tehtäväksi jäi vaihtaa maanmiestensä päivällä antamat dopingnäytteet varmuuden vuoksi puhtaisiin, sellaisiin jotka oli annettu jo aikaa sitten.

Puhdas urheilu vaatii puhtaita näytteitä. Ja näyttöjä

Siitä ei ole hiiskuttu vielä mitään, toimiko kyseinen putkimies päivät valtion hyväksi ja yöt privaatisti? Joka tapauksessa hänen toimillaan on onneksi ollut korkean tahon siunaus. Oikea stahanovilainen.

***

Pentti Heikkilän ajankohtainen valokuva – luonnonantimet kypsyvät ja odottavat poimijoitaan.

(593.)

Silliä ja Anna Bellaa

Sanon, että menen, ja myös menin Lidliin hakemaan silliä ja uusia perunoita.

Vaimo kuitenkin kehotti hakemaan perunat torilta.

”Siellä ne on juuri tänään aamulla nostettuja.”

Pyöräilen Lidliin. Haeskellessani silliä otan leipää ja pari tomaattia. Sillikonttorin matjessillin  200 gramman pakkaus näyttää sopivan kokoiselta. Otan sen.

Kassalle juuttuu nuorehko äiti palauttaessaan jonkin aiemmin ostamansa vaatteen.

”Ei siinä mitään vikaa ollut. Oli vain sopimaton”, hän sanoo kassan tiedusteltua palautuksen syytä.

Kassa juoksuttaa optisen lukijan ylitse hänen muut ostoksensa ja sanoo niiden tekevän kolmetoista euroa. Nainen työntää korttinsa päätteeseen, mutta se ei hyväksy sitä. Kassa ottaa kortin ja pyyhkii sitä ja sovittaa sen maksupäätteeseen.

”Ei se nyt hyväksy sitä”, kassa toteaa ja kysyy, ”onko sinulla henkilöllisyystodistusta, niin laitetaan maksu sillä tavalla?”

”Otin lähtiessäni vain kortin ja kympin setelin”, nainen sanoo ja  palauttaa jäätelöpakkauksen, mutta se ei vielä riitä, ja hän palauttaa makeispussin.

”Nyt se tekee kahdeksan kuusikymmentä”, kassa snoo, ja jono liikkuu.

Ajan torille laihialaisen kauppiaan myyntipaikalle. Muuan tuttu ostaa paraikaa mansikoita ja Anna Bella –varhaisperunoita. Hän kysyy, että pyöräilenkö jatkuvasti. Sanon, että kesällä melko paljon. Kerron, että toissa päivänä osallistuin Kaustisella Vaivaisukko-pyöräilyn 137 kilometrin lenkille.

”Pysähdytkö monta kertaa tuollaisella lenkillä?”, hän kysyy kiinnostuneena.

”Tunnin välein vetristelen, juon ja nautin jotakin ravintoa.”

Hän neuvoo minuakin ostamaan Anna Bellaa, joka on hyvää vaihtelua siiklille.

Rouva täyttää puisen kapan puolilleen ja kaataa perunat pussiin. Hän sujauttaa mukaan tillinipun. Maksan kuusi euroa.

Perunoita kuulostaa olevan aika paljon kun ne kopisevat lavuaariin. Niiden seittimäinen kuori irtoaa helposti teräsvillalla. Puhtaat perunat ovat yhtä suuria ja ne kypsyvät nopeasti kun tunnustelen niitä haarukalla. Kaadan keitinveden ja silppuan perunoiden päälle tilliä. Se tuoksuu ja näyttää hyvältä, aivan kesältä.

Syön ensi hätään muutaman perunan sillin kanssa. Otan lisää. Kukaan ei onneksi näe kun tolskaten ahmin kauden ensimmäisä varhaisperunoita. Pian uusien perunoiden maku ja viehätys alkaa liudentua ja perunan kuori paksuuntua.

Minulla on nälkä. Johtuisiko se toissapäiväisen pyöräilylenkin kulutuksesta? Seitsemän tunnin pyöräily näkyy sykemittarin mukaan verottaneen 3500 kilokaloria.

Huhmaistuani lautaselta viimeisen perunan menen pitkäkseni. Yritän lukea Stalinin tytär –kirjaa, mutta siitä on luovuttava jo muutaman rivin jälkeen. Uni, sen syvin vaihe, vyöryy päälleni ja kuljettaa minut syövereihinsä.

Herään puhelimen värinään:

”Onko siellä sen ja sen niminen?”,  soittaja kysyy ja ilahtuu kuullessaan nimeni.

”Mikä on asianne, ärähdän tehdäkseni selväks”, etten ole halukas pidemppään jaaritteluun.-

”Nutritonextra tarjoaa nyt edullista lisäravinnetta”, mies puhuu kuin vanhalle tutulle.

Totean lyhyesti, ettei ole tarvetta lisäravinteille. Juuri söin kesän ensimmäiset uudet perunat.

Äreyteni sulaa kun lähden ulkoiluttamaan koiraa. Se on aina yhtä iloinen päästessään kiertämään saman lenkin, jonka sen kanssa teen päivittäin, joskus jopa useamman kerran.

Huomaan unohtaneeni uusien perunoiden tuottaman makuelämyksen. Syntyy tarve kokea uusien perunoiden maku uudestaan, sillä pian ne muuttuvat vanhoiksi poluiksi.

(592.)

Tihkua Liipantönkällä

Torstain säätiedotus lupaa poutaa iltapäivään asti. Siinä sopiva rako hoitaa pyörälenkki, niinpä ampaisen matkaan kello yksitoista  Nurmoon ja siellä länsipuolen tielle ja kohti Lapuaa.

Hyvännäköistä ja vehreää maisemaa, jonka läpi vanha tie kaartelee sopivan laajasti. Tuonne jää Kaaranmännikkö. Mistä sekin nimi? Samaa mietiskelen usein Peräseinäjoella Kätevänmännikön kohdalla ja Laihialla Karkkimalaa. Pitää selvittää nimien alkuperä.

Taivas härnäilee sateella, ja vähän ennen Lapuaa pitää riipiä sadetakki päälle. Se tuntuu lämpimältä ja torjuu tehokkaasti putoilevaa tihkua. Lapua vaikuttaa hiljaiselta. Vastaan tulee vain joku koiranulkoiluttaja, ja erään talon nurmikkoa leikkaa kilpikonnaa muistuttava musta robotti. Se on tehnyt ja tekee hienoa jälkeä. Kukapa muu kuin robotti sateella leikkaisi nurmikkoa?

Nousu Simpsiölle on aina yhtä säälimätön. Pulssi hakkaa ja hengästyttää ja maitohappo jyllää reisissä. Poikkean Simpsiölle: rinteessä on komeita huviloita. Palaan valtatielle ja päästyäni ohi vanhan Karhumäen ja Jussin viinitilan myymälän ylitän kaupunkirajan ja tulen Seinäjoen puolelle. Vasemmalle vie Jääkärintie.

Jatkan Ylistaroon Liipantönkän kautta. Sade yltyy. Heitän vettä surkean linja-autopysäkin katoksen takana. Vettä tulee taivaalta. Valtatielle päästyäni sade vihmoo niin, että ajolasit huurtuvat, mutta huurtukoot. Eikä minulla olisi pyyhkimisvälinettä.

Tuolla näkyy Luomapark, jossa tehdään puusta vähän kaikkea ja kaikkialle maailmaan. Vasemmalla on eläinten vanhainkoti, jonka parkkipaikka on täynnä autoja. Lapsia on tuotu sadepäivän ratoksi katsomaan eläimiä. Ylistaron keskustaan ajelen kevyen liikenteen väylää. Juon paikallisen S-marketin kahviossa possukahvit ja kuivaan ajolasit.

Seinäjokea kohti pitää ajaa kymmenisen kilometriä valtatiellä. Ohi menevä ja vastaan tuleva liikenne on vilkasta. Vihdoin Halkosaaren tienhaarassa pääsen omaan rauhaan eli kevyen liikenteen väylälle, ja sitä riittää Seinäjoelle asti.

Jaaha, matkaa kertyi 86,5 kilometriä ja 4,5 tuntia. Vanhaa tuttavaa mukaillen olin kysäistä vaimoltani ja kysäisinkin, onko tällä aikaa kuulunut mitään meheviä juoruja. Vaimo puisteli päätään.

Nyt kun seuraan Oskari Mörön ja Nooralotta Nezirin pinkaisua Amsterdamissa, huomaan sateen loppuneen. Seuraava velvollisuuteni on ruveta jännittämään pituushyppääjä Kristian Bäckin hyppyjä ja Ruuskasen Antin keihäskaaria. Molemmat ovat kovassa kunnossa.

Lain ja asetuksen hengessä

Tiistaista ja aamupäivästä huolimatta marketin jokaisella kassalla jonotetaan. Kesälomittajat ovat saaneet alkuperehdytyksen ja ruvenneet tosi toimiin. Kukaan ei tietenkään ole seppä syntyessään eikä valmis vielä heinäkuun alussa kaupankassaksi. Jonot ehtivät lyhetä, mitä pidemmälle kesä etenee.

Kyse on tärkeästä tehtävästä. Siinä täytyy hallita ihmissuhdetaitoja, kassavirta ja – huomasin jonottavani kyltin vieressä, joka luetteli tärkeitä määräyksiä – pitää tuntea lakiakin.

Kyltin johdanto kuulostaa juhlavalta ja saa hallintoalamaisen jäykistymään: ”Valtioneuvoston asetus n:o 933/2006 alkoholijuomista ja väkiviinasta annetun asetuksen 14§ muuttamisesta: Alkoholijuomien (yli 2,8 %) myyminen on sallittu klo 9-21.” Olisi hyvä jos kyltistä riippuisi monistenivaska, joka auttaisi ja valistaisi kuluttajaa tuon asetuksen ja lainkohdan olemukseen. Se taustoittaisi asiaa.

Sitten siinä seuraa kuluttajan kannalta tehokkain ja ehkä kohtalokkain ohje: ”Huomioittehan, että alkoholiostosten tulee olla maksettuna klo 21 mennessä.” Nyt kun tällainen lain ja asetuksen mukainen ohje on annettu, voisi siinä olla holhoava ja hieman nuhtelulta kuulostava maininta, että maksettujen alkoholijuomien sopuisa nauttiminen pitää tapahtua viimeistään ennen klo 24:ää.

***

Näinä päivinä on uutisoitu, kuinka suurten ikäluokkien eläköityneet miehet pelaavat raha-automaatteja ihan liikaa. Kyseisen marketin raha-automaattirivin edessä enemmän tai vähemmän ”riippuvaiset” hoitavat pakkopelin tarvettaan. Siinä olisi paikka ripustaa pelin vaaroista kertova kyltti, ja jos sitä ei noudata, tulee kauppiassetä tai -täti ja ottaa taskustaan keltaisen kortin ja julistaa sopivan mittaisen pelikiellon.

Toki silloin tällöin paikalle pyyhältää kassalta henkilö, kun epäilee pelaajaa alaikäiseksi ja vaatii todistamaan iän. Sen, mitä olen nähnyt, on epäilty päässyt aina pälkähästä eli ollut täysi-ikäinen ja pelikelpoinen.

Kyllä meitä valvotaan ja holhotaan. Isoveli, hän se luuraa jossakin.

Ristiriitaiselta tuntuu, kun Veikkaus haluaa tehdä tulosta, ja toisaalta se jarruttaisi liiallista peli-intoa. Alko ei ainakaan vielä halua nelosoluita ja viinejä ruokakauppoihin, ettei sen tuotto putoaisi. Monopoli tulisi siis säilyttää ja asiakkaiden on maksettava keppanansa marketeissa ennen iltayhdeksää.

Huteja ja jytinää

Saksan ja Italian jalkapallo-ottelu lauantai-iltana alkoi kurinalaisesti ja jatkui pitkäveteisenä tällaisen rivikatsojan vinkkelistä. Maaleja, niitä meikäläinen kaipaa, jotta jännitystä piisaa.

Ensimmäinen maali tuli toisen puoliajan alussa Özalinin taituroimana. Siitä ei kauan mennyt, kun Ranska rankaisi saksalaisen käsivirheestä ja tasoitti. Ottelu jatkui junnaten.

Lisäaika kului tehottomasti ja ratkaisu jäi rangaistuspotkukisaan. Aikansa kun joukkueet sähläsivät onnistui Saksa kahdesti, ensin maalivahti torjunnassa ja sitten maanmies sijoittamalla pallon maaliin. Saksa jatkaa neljännesfinaalien 2-1. Samoin lukemin kärsi SJK tappion Ilvekselle.

Onko rangaistuspotkuilla hankittu ratkaisu pelin hengen mukaista? Mikään läpihuutojuttu ei ole sijoittaa palloa yhdentoista metrin päästä ohi maalivahdin noin seitsemän metrin leveään ja reilun kahden metrin korkuiseen maaliin. Molemmat joukkueet tunaroivat monta rankkaria.

Omalta kannaltani olisi ollut viisasta jättää ottelu katsomatta televisiosta, sillä aamun (saksalais)lehdet ja nettiraportit kertoivat pelin vaiheet pikkutarkasti. Kaiken lisäksi Suomeen välitetyssä televisiokuvassa oli ongelmia. Sen sijaan innostuneen selostajan lievä ärrävika sai raportoinnin kuulostamaan persoonalliselta.

Ottelun seuraamiseen toi kotioloissa jytkymäisen piirteen tuolta Provinssista – rockialueelta – kuuluva jyrinä, jysähtely ja pauke. Siellä näet meuhkasi päätöskonsertissaan saksalainen pyrotekniikan hallitseva maailmanmestari Rammstein.

Yleisöä on paikalla ollut yli 30 000. Kolmen päivän aikana Seinäjoella on juhlinut 70 000 lähinnä nuorta. Sen huomasi katukuvastakin, tosin ei minään häiriköintinä. Törnävälle jatkuvana virtana vaeltavilla nuorilla oli lähes poikkeuksetta kädessään olut- tai jokin muu tölkki. Tyhjiä tölkkejä näkyi sitten kylvetyn tiuhaan kadun varsille, siis 15-senttisiä, kun ne käy palauttamassa.

Seinäjoen kauppojen pullon- ja tölkinpalautusautomaatit ovat lähipäivinä ylikuormitettuja. Niin ja likaisia ja niiden edustoilla lojuu kasoittain muovipusseja.

***

Aamun lehtivisa jäi tänään yksilösuoritukseksi, kun hasukamraati ilmoitti tekstarilla lähtevänä aamusta pyöräilemään Oulua kohti, siis tuollaisen vajaan 90 kilometriä. Soitteli Muhoksesta matkan taittuvan suotuisasti. Palata hän aikoo junalla.

Hesarin visasta pisteitä sain kuusi. Kaksi kertaa enemmän osumia kuin lotossa.

Takaisin

Luulin pitkään, että Ylistaron Untamala on perin juurin harvinainen paikannimi. Mutta se luulo ei ollut tiedon väärti, sillä saman niminen kylä löytyy jostakin tuolta Turun puolesta. Nyt kun olen Kihniöllä Kankarijärven (kuva) rannalla, käy suomalaisten paikannimien yksi piirre entistä ilmeisemmäksi.

Eilen ja tänään aamulla kun kävin Hesarin ja Kainuun Sanomien tietovisan Kankarissa, tuolla Kainuussa, asuvan tuttavan kanssa, totesimme oitis nimien yhdenmukaisuuden. Saattaa noita Kankari-nimisiä paikkoja olla enemmänkin.

Jo noiden kahden esimerkin valossa tulee mieleeni nimistöstä säännönmukaisuus, kun eteläisen Suomen paikkakunnan nimi toistuu hieman pohjoisemmassa. Jostakin on jäänyt mieleeni, että tähän ovat vaikuttaneet ammoisten pirkkalaisten eli pirkanmiesten veronkantoreitit. Niin, miksi keksiä kaikille paikoille uusia nimiä, kun yksi hyvä nimi oli jo keksitty. Tämä näin yksinkertaistetusti.

Tässä viime aikoina pyöräillessäni pitkin ja poikien maakuntaa on ollut aikaa katsella tienviittoja, lueskella kylttejä ja tarkastella kylien ja katujen nimiä. Eipä sitä oikeastaan tarvitse lähteä kotikulmia kauemmaksi, kun jo törmää Kapernaumiin tai Jerikon grilliin ja Lapualla Raamattuun ja Kakuliskeppiin.

Kun pikapuoliin lähden ajelemaan täältä Kihniöltä takaisin Seinäjoelle, poimii silmä vaatimattoman, lähes piiloon jäävän viitan: Hulikkaoja. Hauska nimi on myös Liipantönkkä tuolla Ylistaron ja Lapuan rajoilla.

Pyöräily on avartava harrastus. Siinä kun ehtii lukaista yllättäviäkin viittoja – niin ja kuunnella lintujen laulua ennen kuin takaa tulevan rekan jyrinä peittää äänet. Ja aivan alkumatkasta pelmahtivat teeriemo niin läheltä, että siipien kärki hipaisi naamaani.
(586.)