Kyllä minä nyt pahoitin mieleni pahemman kerran, kun en voinut pudottaa neljää postikorttia tuttuun keltaiseen laatikkoon. Sen lippa oli suljettu tiiviisti teipillä ja lyhyt teksti ilmoitti tylysti, että tämä kirjelaatikko on poistettu käytöstä. Postimerkin myynyt henkilö erään hotellin receptionissa sanoi, ettei Saariselällä ole käytössä enää kuin yksi postilaatikko ja se on postikonttorin seinustalla.
Muistan hyvin, kuinka keltainen posti- eli kirjelaatikko kertoi paikkakunnan palvelutasosta. Samanlaisia mittareita olivat, senkin muistan, taajamaan tullut puhelinkioski ja linja-autopysäkki kaupan, apteekin tai muiden palvelujen lähelle. Niistä uutisoi valokuvan kanssa paikallislehti. Puhelinkioskeja ei enää juuri näy, ja niin katoavat posti… ei kun kirjelaatikot. Kaikilla on kännykät ja sähköpostit.
Aina kun posti tipauttaa jostakin kotimaan tai useimmiten ulkomaan kohteesta lähetetyn postikortin, johon tuttu käsiala on tiivistänyt kuulumiset ja terveiset, ilahdutta se. Tuollainen kortti jää joksikin aikaa keittiönpöydälle nojaamaan kukkavaasiin, kunnes se siirretään muiden korttien pariin.
Posti koettaa säästämisinnossaan tyrehdyttää korttien lähettämisen ihannetta ja erästä yhteisöllisyyden ilmentymää. Posti kertoo joka vuosi isoon ääneen, kuinka paljon se joutuu lajittelemaan ja jakamaan joulukortteja. Sen sijaan vuoden muuna aikana lähetetyt ja jaetut kortit ovat sille kustannuserä.
Postin olisi syytä mennä peilin eteen. Lähettäjälle kortti, sen hankkiminen, siihen sopivan merkin ostaminen ja kortin saattaminen loppusijoituspaikkaan edelleen kuljetettavaksi on monimutkainen rituaali. Kun tätä rituaalia vaikeutetaan, ei ihme että juurettomuus vaivaa.
No niin, lähtiessäni tämänpäiväiselle lenkille huomasi, että Saariselän hiihtäjien lähtöpaikkana tunnettu kota oli hävitetty ja sen korvasi moderni, jopa tyylitön opastetaulu. Toki selkeä se on, mutta kodassa oli tiettyä tenhoa ja sen lävitse hiihtäessä saattoi hetken aistia saamelaisuutta ja todeta digimittarista lämpötila ja ilman kosteuden, jonka merkitys jäi minulle epäselväksi. Asiaa olisi silloin tällöin Voinut olla selvittämässä joku meteorologi, kuten Joonas Koskela tai Kerttu Kotamäki.
.Kodan vieressä seisoi ilman suksia kaksi ukkoa, joista mahorkalta haiskahti Se, jonka verryttelypuvun pusakan selässä luki Armenia. Juttelivat venäjäksi, taisivat olla johtajia. Urheilijat olivat maastossa, etteivät joutuneet haukkomaan mahorkanmakuisia ohjeita.
Hiihtelin aikani ja huomasin, että lisää latuja oli avattu hiihtelijöiden käyttöön. Ainakin kerran reissulla pitää poiketa Kaisan savottakahvilassa, siinä on jotakin eksoottista. Kuumaa mehua ryypiskellessäni ja maistellessani lakoilla kuorrutettua leipäjuustoa huomasi, kuinka tiskin päässä olevan kassakoneen kohdalla lattiassa oli puolen neliön kulunut kohta. Se on lahjomaton indikaattori eli osoitus siitä, että kauppa käy ja kassa laulaa kun Kaisa tai hänen tyttärensä hyväntuulisesti myyvät tuotteita ja rahastavat asiakkaita.
Ajatukseni oli käydä toisen kerran hiihtämässä iltasella, mutta kunnolla hautonut makkara-perunasoppa kellisti miehen vaakasuoraan asentoon, josta heräsin puhelimen soittoon. Ajattelin, että taas joku Elisa siellä myyntimielessä lähestyy ja sanon sille suorat sanat. Soittaja oli Eila eikä hänelle suoria sanoja jyräytellä.
Siinä tämä päivä. Nyt mies samoin kuin puhelin ja IPad latautuvat.
(754.)