Turjan tarinaa

Kahden viikon aikana täällä Teneriffalla on tullut tutuksi Cumbre Vieja. Eikä kyse ole  espanjalaisesta puna- eikä valkoviinistä, vaan tuossa reilun sadan kilometrin päässä La Palmalla tulta, tulikiveä ja tuhkaa puuskuttavasta tulivuoresta. Sen röyhyäminen on jatkunut jo kuukauden satojen metrien korkeuteen puuskaisemina tulisuihkuina ja vuoren rinteen avanteista valuvana tuhatasteisena laavana.

La Palma on Kanariansaarten läntisin ja pienehkö saari, eikä se ole yhtä suosittu turistikohde kuin tämä Teneriffa. Pelko täälläkin on käsinkosketeltava, sillä Cumbre Viejan lähipiiristä on evakuoitu turvaan satoja turisteja tuhansien kantaväestön asukkaiden lisäksi. Paikallinen televisiokanava lähettää jatkuvaa uutiskuvaa, kuinka mustaa laavaa virtaa 600 metrin korkeudesta kohti merta. Vuoren huippu ulottuu 2400 metriin merenpinnasta ja vuorta on vielä maanpinnan allakin tuhansia metrejä. Kyseessä on melkoinen köriläs. Suomeksi  muuten Cumbre Vieja on ’huippukokous’!

Kenelläkään ei ole tietoa purkauksen loppumisesta, ainoastaan käsitys, että ennemmin tai myöhemmin se loppuu. Sen jälkeen alkaa ympäristötuhojen selvittäminen, laava kun ei ole harmiton aine luonnolle. Se on tuhonnut suuret määrät ihmisten omaisuutta, kuten rakennuksia ja viljelyksiä, vaurioittanut teitä ja muita perusrakenteita. Vahinkojen korjaaminen vaatii aikaa ja rahaa. Niinpä täällä kaikkialla osoitetaan suurta myötätuntoa La Palmalle, ja retkien järjestäjät kehottavat meitä turisteja tekemään päiväretkiä La Palmalle ja sillä tavalla tukemaan tulivuoren purkauksen aiheuttamien vahinkojen korjaamisessa.

En minä eikä matkaseurueemme aio siellä vierailla, sillä jotkut maailmanlopun ennustajat pelkäävät hapertuvan Cumbre Viejan romahtavan ja  aiheuttavan jopa…

Näyttää, että Lappi alkaa taas vetää turisteja ja ravintolarajoitukset helpottua. Siinä imussa meikäläinenkin pääsee äidinkielellään köyhän miehen ulkomaan reissulle aistimaan globaalista ilmapiiristä.

Joskus paikan päällä Laanilassa Kaisan kahvilassa koin pienen kultturishokin, kun lusikoin soppaa ja naapuripöydän espanjalainen pälyili suolasirotinta. Olin jo ojentamassa sitä hänelle, kun herra torjui aikeeni ja kehotti jättämään sirottimen pöydälle, josta hän sen sitten itse otti. Olin äimän käkenä.

Pian selvisi, että taikauskoisten Don Qujoten maanmiesten etiketti määrää, ettei suolaa, entisaikain kallisarvoista ja nykyajan terveydelle vaarallista ainetta saa tarjota avulias ja tietämätön. Ei, se pitää itse huolehtia saataville. Pian ei kunnian kukko laulaisi.

Noin pitkälle viety tapauskollisuus ei kuuluu pohjoiselle pallonpuoliskolle, riittää kunhan ei syödä lakki päässä eikä puhuta ruoka suussa. Sitäkään en ihmettele, kun jenkki hinkkaa veitsen kirskuessa lautasta vasten pihviänsä  paloiksi, joita sitten haarukalla rennosti pistelee poskeensa oikean käden levätessä sylissä. Yksikätinen syöminen on niitä peruja, jolloin jenkin piti päästä tarttumaan revolveriin salamannopeasti, ettei vain jää toiseksi.

Vanhan säännön mukaan en paheksu sitäkään, kun japanilaiset ja kiinalaiset ryystävät ja maiskuttavat äänekkäästi keittoa. Kiinalaiset tyhjentävät jopa soppakulhon puikoilla. Se on taidonnäyte, kun kourassa on tusina puikkoja, jotka korvaavat lusikan ja joilla liemi katoaa parempiin suihin.

Meillä tavataan syödä lautanen tyhjäksi, mutta Venäjällä tyhjäksi syöty lautanen kertoo, ettei nälkä lähtenyt. Niinpä lautaselle on kohteliasta jättää merkiksi jokin tähde, että olo on kylläinen.

Ranskalaisten seurassa voi tehdä pikantin vaikutuksen, kun ei paloittele patonkia veitsellä, vaan repimällä siitä paloja.

Niin, eivätkä italialaiset käytä spagetin syömiseen lusikkaa, siitä pitää selvitä haarukalla. Italialaisten jäljiltä kansallinen piirre on se, että pöytä jää sekaiseksi. Sitäkään ei kannata hämmästellä, kun sveitsiläinen leikkaa juustoköntsästä kunnon kimpaleen eikä höylää siitä seitinohutta siivua.

Käsihygienia pelastaa pahemmilta seurauksilta, jos noudata islamilaisissa maissa ja varsinkin Intiassa ja Thaimaassa kutsua syödä käsin. Riisikulhosta kaapaistu satsi muovaillaan etusormen, nimettömän ja peukalon avulla palloksi, joka syödään.

Käsienpesu on hyve, jolla taataan turvallinen herkuttelu

Maanantai on sopiva ajankohta aloittaa viikko reippaasti. Siis uimaan, mutta ensin pitää lähipuistossa lenkittää 1,36 kilometriä koiraa, siis Capua.

Ei auta, vaikka ulkona sataa, tuosta päälle koko kesän käyttämättömänä ollut sadetakki, jalkaan verkkarit ja saappaat. Ilma sentään on siedettävä ja lenkin alkuvaiheessa puhelin soi. Se on harvinaista. Olen kiireessä ottanut väärän puhelimen, joka on samanlaisessa kotelossa kuin omani, ja vaimo siellä paheksuu sitä lähtiessään uimaan. Sanon, että jätän puhelimesi uimahallin kassalle. Lenkin loppuvaiheessa sade alkoi laantua.

Pakkaan uimatarvikkeet kassiini, jonka huomaan olevan peräisin Ateenan EM-uinneista vuodelta 1991, siis 30 vuoden takaa. Ja yhä toimiva kantoväline.

Uimahallin kassalle päästyäni virkailija jatkaa sujuvasti tarinaani, kun kysyn, että voinko jättää tämän minigrip-pussiin sulkemani puhelimeni… ”Joka on vaimosi ja olet sen epähuomiossa ottanut koiralenkille.” Aha, tuumaan, asiasta on tehty jo tällainen numero.

Uituani kaksi kilometriä poistun. Vaimo istuu erään tuttavansa kanssa uimahallin kahviossa nauttien kahvia ja nisua. Huikkaan, että mikä ihmeen huoli ja kiire sillä puhelimellasi oli, kun uimahallireissusi on vasta tässä vaiheessa. Hän muistuttaa, että puhelinkotelossa on hänen maksuvälineensä ja millä hän näitä olisi voinut maksaa viitaten pöytään. Olen sanomaisillani, että kyllä kahvion hoitaja olisi myöntänyt vakiasiakkaalleen maksuaikaa, mutta jätän sanomatta.

Poistuessani kuulen vielä, kuinka kahviseurana istunut rouva esittää jonkin tunnistustarran liimaamista puhelimeni koteloon…

Kiitän hyvästä ideasta, jota voisi harkita.

Kävin 70-luvun lopulla ensimmäisen kerran Budapestissa. Ilmapiiri oli kaksitahtisten Wartburgien pakokaasun ja ummehtuneen Moskovan hengen kyllästämä. Siltä reissulta jäi mieleeni myös Unkarin kansannousun ja sen verinen tukahduttaminen 1956.

Kolmas muistikuva matkalta oli se, kun piti mennä taksilla eläintarhaan, mutta taksikuski ei ymmärtänyt millään hänelle tarjotuilla kielellä, mitä tarkoittaa Zoo, Tierpark, Djurgården. Niinpä matkin jalkakäytävällä apinaa välillä taputtaen ja roikuttaen velttoja käsiäni, kunnes kuski oivalsi ja huudahti állatkert, ja hän kyyditsi turistit Warrella eläintarhaan.

Seuraava Unkarin-matka oli vuonna 1991 ja Budapest oli muuttunut hyvin länsimaiseksi  suurkaupuungiksi. Unkari oli avannut rajansa luhistuvasta Itä-Saksasta pakeneville kansalaisille.

Muutama vuosi sitten Tonavan risteily päättyi Budapestiin, jonka itäisen rautatieaseman ympärillä kohtasin unohtumattoman näyn tuhansie Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisten teltat.

Unkarin kehityksen voi tiivistää: Diktatuurista liberaaliin demokratiaan ja nykyiseen tyranniaan.

Tyranni on Viktor Orban, joka vahtii, valvoo ja kyttää kansaa ikään kuin omistaisi sen. Luulisi, ettei Unkari halua enää muistella aikoja, jolloin iso veli valvoi ja kylvi pelkoa. Nyt sananvapautta, kansalaisia ja varsinkin vaarallisiksi leimattuja vähemmistöjä valvotaan ja nuuskitaan huipputekniikalla kuten puhelimiin ja muihin digitaalisiin laitteisiin huomaamatta ujutetulla Pegasuksella. haittaohjelmalla. Se jatkaa Unkarin kommunistihallinnon aikaisen salaisen poliisin AVO:n perinnettä.

Tyranni on tyranni vaikka voissa poistettaisiin

Puhelin hälytti pitkästä aikaa keskiviikkona eli 21. heinäkuuta kello 11.07. Tulisiko nyt ilmoitus voitosta osallistuttuani johonkin kyselyyn tai arvontaan, mutta ei: ”Terve, täällä Jomppe ja tarjoan…”

Keskeytän saman tien, että olen ongella, enkä voi keskustella. Jomppe kysyy, voiko hän soittaa myöhemmin, olisi hyvä tarjous…

Et, sanon ja kerron, kuinka hän tai joku hänen kollegansa kerran soitti ollessani pilkillä aavalla järvenselällä purevassa pakkasessa ja kun sain kintaat käsistäni ja kaivoin puhelimen alettiin minulle kaupata tätä samaa lehteä 28 eurolla puoleksi vuodeksi.

Siinä muuttui onkireissu kärsimykseksi, kun sormia alkoi paleltaa. Päätin, etten osta puhelinmyyjältä ikinä mitään.

Jomppe sanoi, ettei hän se ollut, sillä hän on aloittanut alalla vasta keväällä jäiden sulettua. Sitä ennen Jomppe työskenteli mara-alalla. Ja sitä, jos mitä alaa korona koetteli, kun tartunnat ja rajoitukset yltyivät. Lopulta tuli lomautus ja piti vaihtaa alaa, kun on perheellinen.

Jomppe kysyi, olenko käynyt pilkillä koskaan merenjäällä, kun siinä aika lähellä asut?

Nyt siima kiristyy ja korkkia viedään pinnan alle niin, että kyseessä on isompi saalis.

Klik. Tuut, tuut.

Tilasto on nykytilanteen numeerinen kuvaus. Vanha karvalakkiosaston loru: vale, emävale, tilasto on vaille mitään totuutta. Se on varmaankin syntynyt sen ikiteekkarin kokemuksesta, joka aina herätessään kengät jalassa poti päänsärkyä. Jo herääminen ensimmäinen kerta ilman kenkiä kumosi pitkän tilaston totuuden.

Tilastot pitävät paikkansa, sen huomaamme taas, ku uutisia (ovat kertoneet (miesten) hukkumisista. Olemme saavuttaneet jo viime kesä ennätyksen, vaikka kesä vielä jatkuu.

En ala koskaan luonnonvesissä esittää hyvää uimataitoani. Uimahallin tai maauimalan 10 metrisen hyppytornista saatttaisin vielä joskus rohkeuteni kerättyäni hypätä korkeintaan jaloilleni en päälleni. Viimeksi sellaiseen urotekoon yllyin 47 vuotta sitte Porin funkistyylisessä maauimalassa, kun henkilökunta tyhjensi alastulon muista uimareista. Se oli kohtalokas hyppy. Sen seurauksena vierelläni, kannoillani ja edelläni on kulkenut muusa estäen rohkeat tempaukset.

Vettä pitää kunnioittaa, ei varoa tai pelätä. Tuttavan uimataidoton isoisä vei varotoimet keskikesän peilityynellä järvellä soudellessaan niin pitkälle, että teki veneen laitaan puukolla kolon siihen kohtaa, jossa heitti vettä.Eli kusi.

Perikunta laittoi veneen seuraava kesänä juhannuskokkoon..

Urheilussa eikä varsinkaan jalkapallossa mikään epäinhimillinen ja epäreilu ole vierasta naapurimaiden välillä. Siinä ei ole hitustakaan jaloa urheiluhenkeä. Skottien ja englantilaisten välit eivät ole niitä ystävällisempiä.

Sen tietävät muutkin kuin elokuvafanit, jotka ovat nähneet Mel Gibsonin ohjaaman ja tähdittämän elokuvan Braveheart (Taipumaton). Se kertoo skottien vapaustaistelija William Wallacesta (1270-1305).

Lauantaina glascowilainen National-lehti, joka on itsenäisen Skotlannin äänitorvi, aiheutti sensaation etusivun jutullaan vetoamalla Italian päävalmentajaan Roberto Manciniin ja vertaamalla tätä William Wallaceen pyynnöllä, että Italia voittaisi Englannin. ”Pelasta meidät, Roberto”, lehti otsikoi, ”sinä olet viimeinen toivomme. Emme jaksaa sietää toista 55 vuotta englantilaisten kerskailua.” Englannin edellinen arvokisavoitto tuli 1966, jolloin tuli maailmanmestaruus.

Monet englantilaiset ottivat asian futispiikittelynä, mutta jotkut leimasivatle Nationalin heiton englanninvastaisuuden lietsomisena Skotlannissa ja kovin surullisena. Italiassa valmentajaa Mancinia puolestaan huvitti Braveheart-vertaus.

Ostaisitko häneltä käytetyn auton?

Käteiselläkö?

Autokauppa, varsinkin käytetyn, on luottamuskauppaa. Siinä on sana kovassa arvossa.

Kuvan mies on 36-vuotias Giorgio Chellini, jalkapalloilija ja Italian maajoukkueen luottopelaaja. Puolustaja.

Chellin oli yksi niistä yhdestätoista italialaisesta, jotka lopulta voittivat Espanjan Wembleyllä rangaistuspotkukisassa. Siihen ei Chellin osallistunut, mutta piti sitä ennen Italiaa pystyssä 120 minuuttia. Kyseessä oli Etelä-Euroopan klassikko, kun vastakkain olivat nelinkertainen maailmanmestari ja yksinkertainen Euroopan mestari sekä kolminkertainen Euroopan mestari ja yksinkertainen maailmanmestari. Italian supertähti Spinozzola puuttui joukkueesta, mutta yhteen hitsautunut Italian joukkue ei yhtä miestä kaivannut. Sunnuntaina se pelaa Wembleyllä Euroopan mestaruudesta.

Chellinin näköisiä miehiä on viljalti Välimeren maissa. On heitä Suomessakin.

En mahda mitään, mutta mieleeni tulee tuttavan ammoin kertoma juttu pariskunnan autokaupasta, joka oli käsirahaa vaille päätöksessä. Pariskunta kävi noutamassa 19 000 euroa, ja autokauppias teki sillä aikaa paperit valmiiksi. Kauppias huomasi, että rahaa olikin vain 17 000 euroa.

Vaimo alkoi äkseerata ja moittia miestä, että kuinka sinä noin olet laskenut ja minä vielä kehotin laskemaan tarkasti. Voi, voi tähänkö tämä kaatuu!

Autokauppias halusi viedä kaupan loppuun ja sanoi, että tuotte puuttuvan erän ensi tilassa ja ojensi mersun avaimet.

Käsirahaa ei ole kuulunut.

Uimahallin altaan toiselta puolelta lähtee valmentajan näköinen mies, jolla on ohut sininen asiakirjasalkku kainalossa, kiertämään altaan sen pään kautta, josta uimarit starttaavat ja jossa valmentajat sekunttareineen seuraavat uimareita. Mies harppoo kohti minua.

Radoilla käy pärske ja molske, kun kroolaajat kahmivat käsilleen vettä, jolla kehittää ja ylläpitää vauhtia. Perhostelijat taivuttavat kehoaan ja vauhdittavat menoaan rytmikkäillä delfiinipotkuilla. Selkäuimarit keikuttavat kehoaan käsivetojen tahtiin saaden uinnin näyttämän kevyeltä liukumiselta..

Herra kysyy saksaksi, mitä asiaa minulla on Saksan uintimaajoukkueen harjoituksissa. Sanon, etten riennnyr, että täällä harjoittelee maajoukkue. Olen Suomesta ja ajattelin, että tyttäreni voisi tehdä joitakin harjoituksia, kun olemme ajaneet kuusi tuntia Hampurista tänne ja sellaisen automatkan jälkeen uinti palauttaisi ja vireyttäisi kehoa.

Genau, mies sanoo ja lisää, että puhun hyvää saksaa.

Kiitän kohteliaisuudesta.

Sanon, että olen vanhan koulukunnan suomalaisia, jotka opiskelivat useita vuosia koulussa sen ajan menetelmillä saksan kieliopin ja runsaan passiivisen sanavarasto, mutta joilta ei puhuminen eikä kuullun ymmärtäminen sujunut.

Kiinnitin huomiota tyttärenne uintiin, hän toteaa, joka on tehokasta ja tekniikaltaan taloudellliselta. Kerron että olen valmentanut häntä ja vieläpä saksalaisilla opeilla, kuten Klaus Reischlen kirjoittaman Uinnin biomekaniikan avulla.

Ehrlich? mies kysyy saaden yhteen sanaan lauseen verran lisäpainotusta.

Vastaan samalla sanalla.

Herra irrottaa kätensä ohuen salkun ympäriltä ja ojentaa käden:

Minä olen Klaus Reischle.

Tunnen kylmänväreiden lävistävän kehoni.

Olette ensimmäinen suomalainen, joka sanoo lukeneensa kirjani Uinnin Biomekaniikka…tai toinen. Tunnetteko professori Kalevi Heinilän? Hän ääntää Heinilän nimen saksalaiseksi ymmärrettävästi.

En tunne, mutta tiedän, maailman kuulu liikuntatieteilijä, sanon.

Reischl kysyy kauanko viivymme Heidelbergissa ja käy toimistossa ja palattuaan hän kirjoittaa nimemme kaavakseen, joka oikeuttaa harjoittelemaan iltapäivisin kaksi tuntia yhdessä Saksan uintimaajoukkueen kanssa.

Dr. Klaus Reischle Fachleiter Schwimmen am Institut für Sport und Sportwissenschaft der Universität Heidelberg.

Der Text auf Deutsch

Ich habe zufällig Dr Klaus Reischle getroffen

Auf der anderen Seite des Schwimmbeckens geht ein nach Trainer aussehender Mann mit einer dünnen blauen Aktentasche in der Achselhöhle los, um durch das Ende des Beckens zu kreisen, wo die Schwimmer starten und die Trainer den Schwimmern mit ihren Sekundanten folgen.  Der Mann springt auf mich zu.

Die Bahnen werden bespritzt und gemästet, während Schwimmer mit den Händen Wasser greifen, um Schwung zu entwickeln und aufrechtzuerhalten.  Schmetterlingschwimmer beigen ihre Körper und beschleunigen ihren Gang mit rhythmischen Delfintritten.  Rückenschwimmer schwingen ihren Körper im Tempo von Handzügen, wodurch das Schwimmen wie ein leichtes Gleiten aussieht.

Der Herr fragt auf Deutsch, was ich mit den Übungen der deutschen Schwimmmannschaft zu tun habe. Ich muss sagen, dass ich nicht wusste, dass die Nationalmannschaft hier trainiert.  Ich komme aus Finnland und dachte, dass meine Tochter, nachdem wir sechs Stunden von Hamburg hierher gefahren sind, ein paar Übungen machen könnte und nach einer solchen Autofahrt Schwimmen würde den Körper regenerieren und anregen.

Genau, sagt der Mann und fügt hinzu, dass ich gut deutsch spreche.

Ich danke Ihnen für das Kompliment.

Ich sage, dass ich ein Finne alter Schule bin, der damals mehrere Jahre in der Schule mit den Methoden der deutschen Grammatik und einem reichen passiven Wortschatz gelernt hat, aber das Gehörte nicht sprach oder verstand.  Deutsch ist für mich zu einem Hobby geworden.

Ich habe auf das Schwimmen Ihrer Tochter geachtet, sagt sie, das ist effizient und technisch wirtschaftlich.  Ich werde sagen, dass ich ihn trainiert habe und sogar mit deutschen Lehren, wie zB Biomechanic des Schwimmens von Klaus Reischle.

Ehrlich?  fragt der Mann und gewinnt einen Satz mehr Betonung in einem Wort.

Ich antworte mit demselben Wort.

Der Herr nimmt seine Hand um die dünne Mappe und streckt die Hand aus:

Ich bin Klaus Reischle.

Ich spüre, wie kalte Farben meinen Körper durchdringen.

Sie sind der erste Finne, der sagt, dass er mein Buch Biomechanik des Schwimmens gelesen hat… oder das zweite.  Kennen Sie Professor Kalevi Heinilä?  Er spricht Heiniläs Namen verständlich auf Deutsch aus.

Ich weiß es nicht, aber ich weiß, ein weltbekannter Sportwissenschaftler, sage ich.

Reischl fragt, wie lange wir in Heidelberg bleiben und besucht das Büro und schreibt bei seiner Rückkehr unseren Namen auf eine Formel, die ihn berechtigt, nachmittags zwei Stunden mit der deutschen Schwimmmannschaft zu trainieren.

”Dr. Klaus Reischle Fachleiter Schwimmen am Institut für Sport und Sportwissenschaft der Universität Heidelberg.”