Seuraan hotellihuoneen parvekkeelta laajan uima-altaan ja sen ympäristön heräämistä. Aistiärsykkeet syntyvät tässä vaiheessa käristyvän pekonin hajusta, joka leyhähtelee villisti aamiaisravintolasta. Sieltä kuuluu myös astioiden kalahtelua, ruokailuvälineiden metallista kilahtelua ja tarjottimien pinoamisesta syntyvää pehmeää ääntä. Pian alkaa purjekankaisen katon alta kuuluu puhetta, naurua ja lasten itkua. Joku lähtee ravittuna pois ja menee hyvissä ajoin varaamalleen rantatuolille.
Laaja, sinivetinen uima-allas muodostaa hotellirakennusten ympäröimän ytimen. Pienet tekosaaret elävöittävät näkymää palmuineen ja vihreine suurilehtisine kasveineen tai matalana varpumaisena mattona. Altaassa on hiljaista ja vain huoltomies kahlaa verkkaisesti puhdistusvälineiden kanssa. Yhtäkkiä kuuluu voimakas lässähdys ja sukelluksista nousee paksu, kalju mies Adidas-paidassa ja polvihousuissa.
Altaan toisella puolella pikkulapsi vaatii äitiä ottamaan hänet syliin ja kahlaamaan veteen. Rantatuoleille ilmestyy vähitellen väkeä, mutta suurin osa niistä on vielä tyhjillään, joskin niille on levitetty sininen pyyhe varauksen merkiksi.
Lässähtäen molskahtanut mies palaa lyhyen uinnin jälkeen altaan reunalle ja puhelee varjon alla istuvalle naiselle. Erotan sen venäjäksi, jota aikoinaan eräs työkaverini osasi matkia ymmärtämättä kielestä mitään, samoin huomaan, että hänen käsivartensa ovat ympäriinsä tatuoidut. Hieman tuo karhumainen köriläs on aiheuttanut vastenmielisyyttä sukeltamalla yhteisesti käyttämämme altaan veteen yllään vaatteet, joissa hän lienee kulkenut ties kuinka kauan. Nimitän hänet tee-se-itse -pyykkäriksi. Onneksi muut vaalivat vastuullisesti vettä, vaikka ei tuota yhtäkään pitäisi sietää.
Ymmärtäisin vaatteet päällä uimisen jossakin Baikalissa tai Araljärvessä ja miksei Kyrkösjärvessäkin, eikä se olisi herättänyt pahennusta, jos tyyppi olisi mulinut muoviroinan seassa tuossa Andamaanienmeressä. Tähdillä luokitellun hotellin uima-altaassa se on törkeää.
Toivon, että olisin tunnistanut miehen käyttämän kielen virheellisesti, eikä hän olisikaan venäläinen. Pitää näet varoa synnyttämästä käsitystä, että aina venäläisiä moititaan. Jospa hän osoittautuu lähemmässä tarkastelussa jenkiksi? Heillä kun on myös suurvallan iskostamaa painolastia ja muiden kunnioittamisen vajetta!
***
Vuoden viimeinen päivä. Ehdotan eläköötä sille niin kuin Leppäsen Preeti räätäli Halmeelle, joka torjui kunnian. Eläköön ajan kuluminen. Vai kuluuko aika, vai minäkö vain kulun?
Mutta olen iloinen kun täällä kaukanakin voin seurata Ylen laatuohjelmia, kuten Tervon Kekkos-dokumenttia Areenan välittäminä. Sitä minä harmittelen, ettei Aki Kaurismäen leffoja voi Areenassa vielä katsella ulkomailla. Kaurismäki on eittämättä kansainvälisin elokuvaohjaajamme. Niistä ajoista, jolloin eräänkin lehden elokuvakriitikko luokitteli Aki Kaurismäkeä ”puolipäivätaiteilijaksi”, on ymmärrys levinnyt. Itse muistan kaksi tilannetta, kun Kaurismäki niin sanotusti ”ilmeni” minulle.
Joskus 90-luvun alussa Hampurissa istuin iltaa tuttavani ja hänen elokuvaharrastajaystäviensä kanssa, ja keskustelu meni Kaurismäkeen. Saksalaiset ymmärsivät kaurismäkeläisyyttä perin juurin. Olivat hänen filmografiastaan innostuneita. Siitä sikisi myös oma innostukseni ja kiinnostukseni Kaurismäkeen.
Toisen kerran, 2000-luvun alussa, satuin olemaan Reykjavikissa kun siellä elokuvafestivaaleilla palkittiin postuumisti Rainer Werner Fassbinder ja livenä Aki Kaurismäki. Eivät kovin puolipäivätaiteilijoita. Fassbinderin Alexander Platz kestää tuntikausia. Kaurismäki taas hallitsee pienimuotoisen ilmaisun.
***
Kuvan mustaverhoillusta portista käymme illalla juhlistamaan uutta vuotta, joka täällä vaihtuu viisi tuntia aikaisemmin kuin kotimaassa.
(769.)