Tämä päivä eli helmikuun aloittanut keskiviikko meni kymmenen asteen pakkasessa hiihdellessä. Kilometrejä kertyi ensin aamupäivällä Kiviojan kotimaisemissa 18 kilometriä ja vähän päälle, iltapäivällä Kurikanvaaran maastossa reilut 15 kilometriä. Suksi luisti ja latu imaisi vauhdinpitoon. Sitä eli vauhtia me pidimme kuntomme rajoissa. Koetimme pysytellä herrasmiesmäisessä menossa.
Tuo Kurikanvaara on mielenkiintoinen nimi. Alkuosa viittaa kotimaakuntaan eli Kurikkaan, mutta vaara taas on aika tylsä ilmaisu täkäläiselle mäelle ja laskulle, eikä se tarkoita uhkaa. Siis vaara on ihan toinen juttu kuin vuori Seinäjoella. En niitä (vuoria) halua väheksyä, mutta lumettomina ne ovat vaisuja, jopa vuorten irvikuvia eivätkä vedä vertoja täkäläisille vaaroille. Tiedättehän Kainuun vaarat eli maakuntalaulun ”Jylhien järvien loiskintaa…meidänpä vapautta on vaarat nämä…” Siis näihin vaaroihin sisältyy pinnanmuodostuksen lisäksi symboliikkaa.
Kainuussa hiihtäminen sujuu avarissa maisemissa, näköalaa riittää samoin puhdasta ilmaa. Ainoa haitta tämänpäiväisessä lenkissä iltapäivällä oli se, etten tiennyt yhtään missäpäin kuntaa me suksimme. Epäilin jo, että olemme Utajärvellä. Lopulta kun salskeiden mäntyjen lomitse erotin ABC:n mainostornin, tiesin että nyt olemme lähellä lähtöpaikkaa. Niin myös olimme ja Sportstracker kertoi lenkin pituudeksi lähes kuusitoista kilometriä.
Keskiviikon iltaa lähestyvä vaihe päättyi ulkosaunan kipakkoihin löylyihin. Pyykkikoneen käynnistyminen tiesi puhtaita hiihtovaateita torstaiksi. Myös hiihto-ohjelman hienosäätöön käytimme jonkin verran aikaa. Joka tapauksessa, satoi huomenna lunta tai räntää, niin viitisen kilometriä eli puoli peninkulmaa riittää ylittääkseni 700 kilometrin rajapyykin. No, se on vasta hyvä puolikas 1500 kilometriin.
Isäntä on laittanut paistinpannulle kaalilaatikkoa ja sen sekaan makkaranpaloja. Tupa täyttyy täyteläisestä aromista. Voiko päivä paremmin päättyä, ei ainakaan helmikuun ensimmäinen päivä.
(665.)