Alkukesän helle keskellä miljoonakaupunki Hampuria koettelee ja jo muutaman sata metriä käveltyäni houkutus poiketa ilmastoituihin myymälöihin ja tavarataloihin käy ylivoimaiseksi. Kirjakaupasta ostan kaksi postikorttia, mutta siitä seuraa tuttu ongelma, postimerkkejä pitää hakea muualta. Myyjä neuvoo menemään kadun toiselle puolelle. Siellä on postitoimisto kauppakeskuksen sisäpihalla.
Postissa on väljää ja viileää enkä pidä kiirettä, vaan tarkkailen tilaa, kunnes näen myyntitiskin, jonka yläpuolella kyltissä lukee:Yksittäiset postimerkit. Kortit menen kirjoittamaan katukahvilaan ja tilaan tarjoilijalta oluen.
Tähän aikaan päivää pöydissä istuu enimmäkseen vanhempia pariskuntia kahvin ja herkullisten kakkujen ääressä jutellen niitä näitä. Takanani kaksi naista pälpättävät eli viettävät aitoa Kaffeeklatsch-seremoniaa. Eräässä pöydässä herra vaatii äänekkäästi tarjoilijaa selvittämään mistä hänen laskunsa koostuu. Asia näyttää jo ratkenneen ja tarjoilija jatkaa toisaalle kun topakka herra lähtee pujottelemaan pöytien lomitse hänen peräänsä ja vaatii lisäselvitystä. Saatuaan selvityksen hän palaa pöytään ja selittää vaimolleen tapahtuman kulun.
Tarjoilija tuo oluen pulleassa lasissa, jonka kouraa myötäilevä viileys tuntuu helpottavalta. Siemaisen suullisen vaahtokruunun alta ja annan oluen viipyä suussani.
Jalkakäytävälle seinän viereen, näyteikkunoiden jättämään syvennykseen levittää tumma, kaitakasvoinen ja lyhyttukkainen mies huovan, jolle asettuu. Hänellä on hihnassa musta koira, ja kun katson tarkemmin muistuttaa pitkänenäinen mies ja koira toisiaan. Mies asettaa jalkakäytävälle muovimukin, johon vaivalloisesti liikkuva nainen pudottaa ensimmäiset kolikot ja vaihtaa miehen kanssa muutaman sanan.
Ajattelen, että lähtiessä voisin pudottaa mukiin pari euroa, mutta luovun ajatuksesta ja tilaan toisen oluen. Jos maan työttömyysprosentti on vaivaiset viisi ja puoli, ei kenenkään tarvitse elääkseen kerjätä, tuumaan.
***
Viime heinäkuussa Hampurissa kokoontui G20 foorum eli 19 rikkaimman maan sekä EU:n edustus. Jo ensimmäisen päivän jälkeen lähistön kadut muuttuivat taistelutantereeksi. ”Musta blokki” tai ”der schwarze Mob” protestoi ja riehui jättäen rujoa jälkeä: poltettuja autoja, rikottuja ikkunoita, ryöstettyjä kauppoja, irti revittyjä katukylttejä ja barrikadeja. Kaupunkiin oli komennettu 15 000 poliisia turvaamaan kokousta ja pitämään järjestystä taltuttamalla mielenosoittajia kyynelkaasulla, kumiluodeilla ja pampuilla. Kymmeniä poliiseja loukkaantui samoin mielenosoittajia, jotkut vakavasti. Puhuttiin terroria muistuttavasta toiminnasta. Jälkien korjaamiseen upposi puolitoista miljoonaa euroa, ja todettiin G20:n järjestäminen Hampurissa virheeksi. Hampuri on vastakulttuurien kaupunki.
***
Koetan huomaamatta betonista kukkalaatikkoa, joka rajaa ravintolan kadusta. Se tuntuu kevyeltä eikä se edes hidastaisi pakettiautolla ihmisten päälle kaahaavaa terroristia tai mielenvikaista. Muistan, kuinka Nizzassa, Lontoossa, Berliinissä tai Tukholmassa tehtyjen iskujen jälkeen toistettiin, ettei pelolle saa antaa valtaa!
Se ei kaikin puolin vaikuta hyvältä ohjeelta. Huomaan lipuvani johonkin eksistentiaaliseen kauhukuvitelmaan, jota yritän karistaa pois. Olen siirtynyt mukavuusalueelta, kuten nykytermi kuuluu, tuntemattomalle alueelle.
–Kellnerin, kutsun tarjoilijaa ja hän tuo laskun. Karstadtin tavaratalosta ostan harmaan t-paidan, jonka vedän saman tien päälleni ja myttyän vanhan punakeltaisen muovikassiin. Se vaikutti räikeältä kannanotolta: Guantanamon vangit näet käyttivät oransseja haalareita. Sellaisissa tamineissa Isis kuljetti vankejaan viimeiselle tuomiolle. Tosin sen värisissä asuissa pelaa Hollannin jalkapallojoukkue. Olenko antanut pelolle valtaa?
Kadulle palattuani olen jäädä polkupyöräilijän alle toikkaroidessani polkupyöräilijöille tarkoitetulla kaistalla.
Maailma on täynnä vaaroja. Niitä on isoja ja pieniä sekä luuloteltuja että oikeita.
(815)