Tänään maanantaina tuli täyteen tämän vuoden kahdeksas uintitreeni. Lopetin uinnin helmikuun kahdeksantena päivänä, sillä olin päättänyt tänä talvena hiihtää. Kuiva kahden kuukauden kauteni päättyi viime viikon tiistaina, ja lauantaina jo tunsin kuuluvani vesielementtiin. Tänään kaksi kilometriä väljässä uimahallissa taittui vanhasta muistista, ei tosin vielä vanhalla vauhdilla. Tietäähän sen, kun voima, turbulenssia, puuttuu toisen jalan potkuista. Sama se, jos laivan dieselistä vain toinen toimii.
Kunnianhimoinen hiihtotavoitteeni tuhat kilometriä mureni oikean jalan peroneuspareesiin, hermojänteen halvauksen. Huh, huh, kuulostaapa se pahalta, ja pahalta näyttää kävelytyylini. Askellus ei suju tyylipuhtaasti, eikä minusta olisi paraatiin, sillä oikean jalan nilkka haparoi voimattomana. Hiihto piti jättää heti alkuunsa, jalalla kun ei voinut nostaa suksea tai jos ladulla olisi pitänyt kääntyä tai kurvata, niin metsään olisin mennyt.
Sukset varastoon ja koipea kuntouttamaan ja puolen vuoden päästä voisi terveellä jalalla päästä ensilumenladuille tositoimiin. Onneksi uinti on reservissä, ja kuka sen lajin hallitsee, huomaa mikä erottaa uinnin muusta liikunnasta: vesi on lempeä väliaine, ei tarvitse pelätä jalkojen tärähtelevän ja nilkkojen nyrjähtelevän niin kuin kovalla asfaltilla tai möykkyisellä kuntopolulla. Riittää kun pitää varansa altaan päätyä lähestyessä, ettei pökkää päätään.
Jo tällä peroneuspareesin kokemuksella voin sanoa, että uinti ja nimenomaan kroolaaminen on hyvää hoitoa. Hätätilassa voi auttaa kahlaaminen ja sauna, mutta ainakin vielä Seinäjoen uimahallin saunat ovat suljettu.