Toivottavasti lunta ei näillä leveysasteilla enää tänä keväänä sada. etten joudu ottamaan suksia kesäsäilytyksestä, jonne ne sunnuntaina nostin. Piti vielä sunnuntaina aamupäivällä kokeilla Linnanpuiston kentällä yöpakkasen kovettamalla lumella ja jokseenkin kuluneella ladulla hiihtämistä. Ei luonnistunut, latu oli pitkiä matkoja kulunut puhki.
Vaiheikkaan talven lopetuslenkiksi tuli 5,5 kilometriä. Sama määrä kuin aloittaessani marraskuun alussa. Silloin lyhyeksi jäänyt hiihto ei johtunut lumen vähyydestä, vaan siitä, että oikean polveni nivel oli korvattu viisi kuukautta aikaisemmin tekonivelellä. Operaation tehnyt ortopedi vakuutti kotiuttaessaan minut, että varmasti pystyt hiihtämään ensilumella. Ja se tekee polvellesi hyvää!
Vaikka olen hiihtokauteni aloittanut vuosia Linnanpuiston kentällä, yllätti se tällä kertaa. Ensin tasapökkää viisitoista työntöä, lyhyt nousu, jyrkkä kurvi ja lasku ojan notkelman yli polvia joustaen ja sitten jatkaen tasa- tai vuorotahtia suoranmitta ja samaa rataa takaisin. Kierroksen jälkeen hiihtoa on kilometri. Viidennellä kierroksella huomasin voiman oikeassa jalassa hiipuvan. Sitä olisi pitänyt treenata enemmän.
Seuraavilla kerroilla hiihto alkoi sujua aina vain paremmin ja voima palata oikeaan jalkaan matkojen pidentyessä. Jouluna Lapissa panin merkille, että hiihtolenkit nousuineen ja toisinaan laskuineen eivät tuottaneet vaikeuksia. Sen sijaan paluu pohjoisen lumilta tammikuun lopulla kotopuoleen järkytti: Rovaniemeltä puuttui lumi ja junamatka Seinäjoelle kulki läpi mustan maiseman. Tammi- ja helmikuu eivät lioin suosineet hiihtelyä. Perinteisellä Ahonkylän-ladulla suksittelin kymmenkunta kertaa kaksi peninkulmaa kerrallaan. Lyhyempää uraa eli Joupiskan kahden kilometrin säilölumilatua kiersin parhaimmillani kuusitoista kilometriä, mutta useimmin se jäi kymmeneen kilometriin.
Linnanpuistossa kävin silloin tällöin tsempaamassa Väiskiä ja kuulemassa hänen tuhannen kierroksen hiihtonsa edistymisen. Ja täytyi minun kerätä kilometrejä maaliskuun lopun kahden viikon hiihtelyyn Lappiin. Siellä hiihtourheilua suosivat leppoisat ilmat. Pakkanen ei ylittänyt yhtenäkään päivänä kymmentä astetta ja lunta satoi vain öisin. Suksi luisti ja piti.
Ainoat vastoinkäymiset – nekin tyypillisiä etelän ihmiselle – olivat luotettavan Falke TK2-hiihtosukan rikkuminen ison varpaan terävän kynnen takia, haapaklapien kehno syttyminen ja palaminen takassa ja koronan saapuminen Lappiin ja käsidesin loppuminen Kuukkelista. Partioaitasta hankin uudet Falke TK2 -sukat 34 eurolla. Ensi kerralla vien takkapuiksi omat koivuklapit ja käsidesin. Edellyttäen, ettei takanpolttamista sitä ennen kielletä ja koronaa taltuteta.
Sen sijaan hiihtäjän perinteinen haaveri kävi Väiskille: Suksi katkesi! Ja juuri kun talven tavoite oli jo näpeissä.
Kuva: Menneen talven muistoja. Latu kuluu ja ruoho tunkee esiin.
(987.)