Hiihtely tältä talvelta lienee lopuillaan – ainakin kotikulmilla. Sen saatoin kokea viikonloppuna. Lähdin lauantaina suksineni vanhasta tottumuksesta Joupiskalle. Kuntoradan ladun olin jo pari päivää aiemmin havainnut siitä ohi ajaessani muuttuneen jäiseksi ja päivän mittaan vettyneeksi uraksi. Näkyi siellä kuitenkin pari hiihtäjää sivakoivan.
Lätäkköiseltä Kyrkösjärven parkkipaikalta sukset piti kantaa hiihtouralle, kiinnittää liukkaalla jäätiköllä monoihin ja todeta, että ainoa järkevä hiihtotapa on lykkiä vuorotahtia eli tasapökkää. Jo muutama työntö kiihdytti vauhtia. Piti varoa, ettei meno yhtäkkiä tyssää kevätauringon armottomasti sulattamiin kaistaleihin. Tiukka ja jopa vaarallinen tilanne koitui laskiessani vesitornilta lähtevää myötälettä, kun sukset tärisivät ja rohisivat pahaenteisesti jäätä vasten. Jarruttamisesta ei tullut mitään, kunhan koetin pysyä pystyssä ja baanalla.
Maaston tasaannuttua saatoin nauttia omaehtoisesti hankitusta vauhdista. Mäentöyräät lykin riuskasti ylös. Siinä ensimmäisessä, hieman pidemmässä vastamäessä ei auttanut kuin iskeä sauvaa jäätikköön ja työntää niin, että sauvat taipuivat luokille. Sen jälkeen ei muuta kuin vauhdikasta menoa kohti Tuomikylää ja siitä suunta Ahonkylään. Vähän ennen Tuomikylän laavua jää oli sulanut isolta alalta. Paikka on ympäri vuoden jotenkin kelirikkoinen. Sen pääsi kiertämään varovasti sukset jalassa astellen heinikkoista reunaa. Ennen Ahonkylään latu-ura muuttui kuravelliksi, joten oli hyvä lähteä takaisin.
Matkaa tästä lauantain ja vielä sunnuntaina toistetusta vauhdikkaasta lenkistä kertyi yhteensä neljäkymmentä kilometriä. Kotona asetellessani suksinippua varastossa orrelle kuulin nappiradiosta meteorologi Seija Paasonen epäilevän, että on tätä maaliskuuta vielä sen verran, että luntakin voi sataa. Ja ihan kunnolla. Hiihtäjiä hän ei kannustanut, mutta varoitteli kesärenkaiden vaihtajia.
Toissaviikkoinen Lapin-reissu vahvisti sitä maantieteellistä tosiseikkaa, että Suomi on pitkä maa. Inarin Saariselällä lunta piisaa hiihdettäväksi vielä monta viikkoa, eikä sitä aurinkokaan ihan puoliteholla sulata. Paluumatkalla katselin junasta rantaradan maisemia ja lumen käymistä yhä niukemmaksi.
Jos talvi oli siinä, hyvä niin. Hiihdon suhteen se meni perinteisesti, ja ehdin nähdä Seinäjoen kaupunginteatterin Täällä pohjantähden alla –näytelmän. Näytökset kun on myyty loppuun. Ja mainio esitys se oli.
Olikohan vieressäni istunut herra myös hiihtänyt kelpo lenkin päivällä, mutta pitkän tovin hän nukkui esityksen alussa. Teatterista jokainen saa nauttia omalla tavallaan. Miksi ruveta vastustamaan pehmeän istuimen vetovoimaa, kunhan ei ylly kuorsaamaan.
Huomasin herralla oikean käden ranteessa aktiivisuusrannekkeen, siis lahjomattoman vireyden mittaajan. Siitä hän on voinut esityksen jälkeen todeta, että onpa palautuminen sujunut täydellisesti.
***
Pentti Heikkilän valokuvaa ei sen kummemmin tarvitse selitellä.
(678.)