Tänään aamulenkillä koiran kanssa kuulin ääntä, jota luulin palokärjen takomiseksi. Se alkoi ensin tiheänä täristyksenä ja sitten se taukosi ja sama uudestaan. Luuloni ei kuitenkaan ollut tiedon väärtti. Leikkikentällä kaupungin korjausmies oranssissa liiveissä kiristi painelaitteellaan rakennelmien muttereita ja pultteja. Siitä ääni.
Jostain kauempaa kuului tavarajunan kolina ja puistokäytävällä lähestyi nainen mustan, pienen koiran kanssa. Kun hän näki minut ja koirani kiihdytti hän vauhtiaan kiertääkseen ja ohittaakseen minut nurmikon kautta. Koira kuitenkin vastusteli ja rouva joutui komentamaan ja kiskomaan sitä. Koira alkoi kimakasti hakkua ja vaatia minun koirani luokse, joka puolestaan katseli ihmeissään. Sanoin naiselle, että haukkuminen kuuluu koiralle. Hän huomautti tiukasti: Haukkuminen ei kuulu koulutukseen. Ja varmistaakseen koirankasvattajana olemisensa hän toisti, ettei haukkuminen tosiaankaan kuulun koiran koulutukseen.
Olin sanoa, että rouva voisi itse päivittää koirankoulutustaan. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä fiksu, vastuullisesti hoidettu koira ei rupea haukkumaan. Räksyttäminen samoin kuin reviirinsä jääräpäinen vahtiminen kuuluvat suomenpystykorvan luovuttamattomiin oikeuksiin. Salomaiden ja muiden erillisalueiden äänimaailmaan kuuluu pystykorvan haukkuminen. Opin sen ensimmäisessä palkallisessa kesätyössäni sähköyhtiön mittarinlukijana joskus 60-luvun puolivälissä.
Arvonnassa minulle sattuivat etäisimmän kolkan talot. Kulkuvälineenä oli polkupyörä, jolla piti ensin ajaa pölyäviä ja mäkisiä hiekkateitä reilu peninkulma ennen kuin varsinainen työ pääsi alkamaan.
Sain alkajaisiksi ankaran opetuksen kun kaarsin pihkantuoksuista metsätietä erään talon pihaan ja yhtäkkiä talon alustasta säntää pahaa aavistamatta ärhäkästi räksyttävä pystykorva. Survoin pyöräni uuteen vauhtiin ja kaarsin takaisin metsätielle. Koira jätti minut, niin jäi myös talon mittari lukematta. Ei rynnäten, vaan talojen pihapiiriä pitää lähestyä hyvissä ajoin itsensä kuultavaksi tehden kuten pyörää rämistäen, kelloa klinautellen, yskähdellen, vislaten…
Ensimmäisen hukkareissun jälkeen en kuitenkaan jättänyt hoitamatta tehtävääni yhden rakin takia. Laitoin pyörän puuta vasten nojalleen ja läksin jalkaisin pihamaalle ajattelen, että se on inhimillisin tapa kohdata talonvahti. Talon emäntä oli ehtinyt jo portaille rauhoittelemaan valpasta Hallia. Hivuttauduin sisälle ja luin porstuan seinällä mittarin, merkitsin kulutuslukeman ylös ja poistuin. Pelkäsin, että kippurahäntä vaanii minua ja tarraa heti sopivan tilaisuuden tullen punttiini. Seuraavaa taloa ja sen vahtia osasin lähestyä jo taitavammin.
Tämän jälkeen varasin taskuuni sokerinpaloja, joilla lahjoin pahimmatkin hurtat ja sain työrauhan ja kesätyön kunnialla päätökseen.
PS/ Voin vakuuttaa, ettei mittarinlukijan tehtävä ole ollenkaan niin seksikästä kuin vihjaillaan.
(713
.)