Ajattelin parisen viikkoa sitten palattuani Saariselältä, että kotomaisemissa saattaisi vielä jonkin verran hiihdellä. Se osoittautui toiveajatteluksi. Linnanpuiston kiertäjä Väiski tosin vielä maanantaina päästeli edestakaisin suksilla Linnanpuiston jääkerroksen peittämää futiskenttää. Vauhtia piisasi.
Monikäyttöinen kenttä: kesät potkitaan jalkapalloa, heitetään frisbiitä ja syksyn ja lumen tultua hiihdetään mitä nyt uudenvuodenaattona kielloista huolimatta joku käy ampumassa raketteja ja jättää jälkeensä kuorman roskaa.
Hiihtosuhdanteen aikaan harvensin uintikertoja, mutta tänään jo ensimmäiset kauhaisut ja ote vedestä tuntuivat riuskoilta. Kolme kilometriä taittui reilussa 65 minuutissa. Sellainen vauhti alkaa hipoa tasoiseni kuntoilijan maksimia. Koululaisten lisäksi meitä polskijoita, viuhtojia, sukeltelijoita ja vesijuoksijoita oli tavanomainen määrä, vaan en nähnyt ainoatakaan kunnallisvaaliehdokasta ja tänään alkoi ennakkoäänestys!. (Annan hyvän vinkin seinäjokelaisille eli numeron 72.)
Viereisen radan tyypit tunnistin, kaksi tuttua työajoilta A. Jokinen ja J. Asu. Lähtiessäni tapasin vielä hävittäjiä ja muita ilma-aluksia harrastavan herrasmiehen. Hänestä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen juttu maakuntalehdessä. Kysyin, osallistuuko hän kesäkuussa Rengonharjun ilmailunäytökseen muuten kuin katsojana. ”Sillä tavalla osallistun, että lennän matkustajana Helsingistä Seinäjoelle DC-3:lla, Suomen ainoalla.” Saatoin mainita, että minä olen lentänyt sellaisella joskus 50-luvun lopulla Tampereen Härmälästä Kuopion Rissalaan ja takaisin. Kuvassa paluu Härmälään kitaran ja lentoemon kanssa.
Lähdettyäni uimasta autovanhuksen valot eivät vilkahtaneet eikä ovi auennut napsahtaen kun suuntasin avaimen kaukosäätimen kotteroa kohden. Pahin tapahtui kun väänsin virta-avainta: ei inahdustakaan.
Jätin auton pysäköintiruutuun säädettyäni parkkikiekkoon lisää armonaikaa. Vävy, joka hallitsee myös autoilun varjopuolia, lupasi saapua apuun piuhojen ja laturin kanssa hoidettuaan ensin muutaman työasian.
Ei kelvannut vanhalle akulle tarjottu virta ja käynnistysyritykset kuulostivat surkeilta. Vanha konsti osoittautui päteväksi eli auto työnnettiin lievää alamäkeä ja nostin kytkimen: auto hurahti käyntiin. Hankkiaksemme lisälatausta ajoin Citymarkettiin, ja poika jäi ylläpitämään auton käyntiä kipaistuani hehtaarihalliin.
Tapasin vanhan työkaverin A. Vainion, urheilumiehiä hänkin, vaikka vaikuttaa vanhan liiton mieheltä rockin alalla. Kysyi siinä kiireessä, että mitä näille blogeilleni on tapahtunut kun hän ei niitä enää löydä. Sanoin, että on ollut vähän hiljaisempaa. Se ei hänelle riittänyt, hän kun ei enää löydä näitä sepustuksia. Harmi, totesin ja A. Vainio toisti, että harmi. Lupasin laittaa hänelle sähköpostitse osoitteen vai mikä linkki se on, jotta harmitus loppuu.
Vaikka en ole kunnallisvaaliehdokas, ei minulla ole varaa menettää ainoatakaan lukijaani.
Tänne muuten ilmestyy pikapuoliin pyöräilyaiheista tarinointia. Lähden kiirastorstaina viikoksi Gran Canarialle. Siellä on jo polkupyörä varattuna, ja sillä laatuvehkeellä aion kivuta enemmän ja vähemmän jyrkkiä teitä ylös ja vastaavasti lasketella niitä alas. Joku tosin varoitteli, ettei alamäissä pidä lyöttäytyä sveitsiläisten joukkoon, ne kun ovat siinä menossa päässilmäisiä.
(679.)