Paluu Saariselältä on jo hyvällä mallilla, äsken ohitimme Vihannin ja pian myös Ylivieskan. Näihin paluumatkoihin Lapista kuuluu junassa tarjottava lihapulla-annos. En tiedä, miksi se maistuu joka kerta yhtä hyvältä. Niin tälläkin kertaa, vaikka annos oli pieni. Toki siihen kuului kymmenisen minikokoista lihapullaa, sopiva määrä salaattia, puolukkahilloa sekä kourallinen muusia.
Siinä ei kauaa nokitu kun lautanen oli tyhjä. Päälle ryyppäsimme kahvit, liian kuumaa ja jotenkin mautonta. Pienen pöytämme ääreen asettui viiden miehen porukka aikomuksenaan syödä. Siinä heidän odotellessaan yksi ukoista kertoi, kuinka hän joutui armeijasta Vaasasta lomille lähtiessään reissaamaan Kemijärvelle edestakaisin vuorokauden. Sellaiseen ei tietenkään lomaa kannattanut tuhlata. Niinpä kun hän kerran pärjäsi suunnistuskisoissa siksi hyvin, että saavutti viiden vuorokauden kuntoisuusloman, päätti hän viettää sen Vaasassa uimarannalla lepäillen. Loma niin sanotusti meni toteen.
Näin ulkopuolisen mielestä kertojan saavutusta ei vähentänyt yhtään se, että hän oli suunnistuskisan alkajaisiksi jäänyt erään ladon taakse kyttäämään jonkun tekijämiehen tuloa ja lähtenyt sitten tämän peesiin. Omien sanojensa mukaan hän ei tiennyt suunnistamisesta mitään, mutta peesatessa hän oli joutunut koville. Ajattelin, että tuo mies oli ansainnut kuntoisuuslomansa, sillä sotilaan yksi parhaita avuja on kekseliäisyys. Siihen kun vielä yhdistetään hyvä kunto, niin jo pärjää.
Miesporukalle tuotiin metsästäjänleivät. Minä ja hiihtokollega nousimme ja lähdimme vaunu 16:een ja omille paikoillemme. Maisema näytti valjulta sulautuen iltapäivän hämärään. Maata verhosi hädin tuskin ohut lumea muistuttava kerros, jonka joku sanoi edustavan lumetta.
Se oli osuva ilmaisu.
Hienoa kyytiä, toteaa kollega, kun IC rynnii Pännaisten jälkeen huimaan nopeuteen 200 km/h. Eipä näin lujaa ole menty kuin lentokoneella, hän lisää. Minä huomaan, että saavumme Seinäjoelle kymmenisen minuuttia etuajassa.
(637.)