Alkavat olla käsillä ne puolen vuosisadan takaiset ajat, jolloin koulu tuli käytyä ja kirjoitettua ylioppilaaksi ja sen merkiksi painettua valkolakki päähän. Mennyttä olisi mukava juhlia luokkatovereiden kanssa, mutta nyt painaa päälle muuan traditio; sain ainokaisen laudaturini pitkästä saksasta ja se velvoittaa minua huolehtimaan hankkimastani saksan kielen alkupääomasta. Niinpä on aika suunnata Saksaan verestämään kuullun ymmärtämistä ja verryttelemääm passiivista sanavarastoa. Saksassa olen käynyt säännöllisesti.
Käynnit suuntautuivat ensin Saksan liittotasavaltaan eli Länsi-Saksaan ja vuodesta 1990 jälleenyhdistyneeseen Saksaan. Mutta minulle on näistä Saksan-reissuista sellainen piirre, johon kenelläkään ei enää ole mahdollisuutta. Osallistuin näet 1985 kuuden viikon kielikurssille Leipzigissa Itä-Saksassa. Kyse oli puhtaasti kielikurssista, ei mistään perehdytyksestä marxilais-leninismiin. Sitäkin oppia sieltä on haettu.
Kokemus osoittautui ainoalaatuiseksi, sillä koko valtiota ei enää ole olemassa. Tosin samalla saksalla siellä kommunikoitiin kuin läntisessä naapurissa, mitä nyt joskus sivulauseeseen saatettiin ujuttaa sosialismia ja kommunismia ja kritisoida luokkavihollista. Opetus oli tehokasta.
Saksan-vierailuni ajoittuvat kevääseen. Aina olen selviytynyt enemmän tai vähemmän paremmin saksalla, enkä koskaan ole suostunut englannille, en vaikka sitä helposti tyrkytetään. Pelkkää kielitreeniä nämä reissut eivät ole, sillä tärkein asia näillä kevätretkillä on ollut parsa, der Spargel. Saksalaiset ovat hulluina parsaan, mitättömän näköiseen vihannekseen ja siitä valmistettuihin ruokiin.
Parsasato valmistuu näihin aikoihin, tosin saksalaiset eivät sitä itse korjaa, vaan sen tekevät halvalla kausityöläiset. Heitä tulee tuhatmäärin Puolasta, Romaniasta ja Baltian maista.
Parsaa nautitaan munakkaassa ja keittona, mutta parhaiten se maistuu, kun parsatangot on keitetty saksalaisella tarkkuudella ja tarjotaan perunoiden, savukinkun ja meijerivoin kera. Siihen makuelämykseen jää koukkuun.
Parsasesonki ei odota ja siihen pätee sanonta nopeat syövät hitaat. Olen siis hankkiutumassa Hampuriin herkullisen ja terveellisen parsan äärelle. Se on sellainen vihannes, jonka jälleennäkeminen vetää vertoja vain meikäläisten koivujen keväiselle vihertymiselle. Senkään lumoa ei voita mikään, koska koivujenkin vihertymisen näkee vain kerran vuodessa.
Parsaa ei ohita mikään. Ei mikään, paitsi juhannuksen jälkeen koivunoksista tehty vihta.
[918.]