Kun asiansa tunteva tiivistää sanottavansa, syntyy siitä helposti omaa elämäänsä elävä, lähes asiantuntijalausunto.
Kerran jo sairaalan tamineisiin pukeutuneena odotin kirurgin komentoa, että lähdetään leikkaussaliin. Siinä kuitenkin tuli jotakin yllättävää ja kirurgi piipahti jossakin ja palattuaan sanoi, että käydään vielä röntgenissä.
Kun kirurgi oli tutkinut kuvia, tuli hän johtopäätökseen, ettei leikkausta tehdä, ja tiivisti, että peruttu leikkaus, paras leikkaus. Se piti paikkansa.
Aikoinaan suvun tapana oli kokoontua juhannusaattona kirkkoherran kesäpaikalle. Ennen kokon sytyttämistä ja makkaran paistamista rovasti piti keskikesän juhlaan sopivan puheen. Päästyään hädin tuskin alkuun, kun rantalaiturilla äitinsä kanssa ollut poika parahti surkeaan itkuun. Se kantoi tyynen järven pinnalla vaikka minne.
Rovasti keskeytti ja kysyi pojan äidiltä:
”Mikä Jaakon tuli, kun se noin poraa?”
”Kun en anna sen kusta laiturilta.”
”Anna Jaakon kusta”, rovasti neuvoi.
Se juhannusaatto on jäänyt mieleeni.
Jokin aika sitten olin peroneuspareesintakia lääkärin vastaanotolla, ja hän piti leikkausta riskialttiina ja sen lopputulosta epävarmana ja kehotti omatoimiseen kuntoutukseen. Vielä kun hän lisäsi, ettei ole niin pahaa kipua, etteikö kirurgi sitä vielä pahemmaksi saisi. Helpottuminen ja poistuin.
Kotona aloitin vastuskumilla ja jumppaohjeilla.