Pieni ihminen voi tehdä historiaa, sellaista mikrohistoriaa, harvemmin isoihin mittoihin ystävää historiaa. Pienen ihmisen historia hetkautaa harvoin massoja, mutta kyllä asianomaista ja hänen läheisiään ja lähiympäristöään.
Kohdalleni sattui eilen se merkkitapaus, että ostin ensimmäistä kertaa vähittäiskaupasta nelosolutta, historiallista. Lidlissä silmiini osui vain kolmosta ja ykköstä, kunnes lähtiessäni tiedustelin kassalla nelosolutta, ja minulle neuvottiin hyllyn tarkkuudella, mistä sitä löytyy. Lupasin palata asiaan.
Ajoin kotiin, mutta ennen kääntymistä kotikadulle päätin käydä S-marketissa ja ostaa sieltä tuota nelosolutta. Hyllyt olivat jonkin muutoksen alaisina, ja keskioluita oli poistettu ja jäljellä oli tyhjää tilaa, jonka ajattelin varatun nelosoluille. Lopulta näin lattialla olutpakkauksia ja niiden yläpuolella kyltin kertomassa millaista olutta niissä on. Se oli vahvaa, siis nelosta, juuri sitä mitä olin hankkimassa tammikuun 10. päivä vuonna 2018. Otin vajaan pakkauksen: neljä tölkkiä Lapin Kultaa. Menin niiden kanssa kassalle. Ajoin kotiin.
No, niin nyt on tuo mahdollisuus hyödynnetty ja tehty ”historiaa”, vain omakohtaista historiaa. Eiliseen liittyi toinen merkkitapaus, ei ihan historiallinen. Taannoin huolestuin uudenvuoden ilotulitteiden sotkeneen Linnanpuiston kentän lähilatuja. Se on toistunut monena vuodenvaihteena. Nyt huoleni sai uudet mittasuhteet, sillä olin matkoilla ja kaukana Linnanpuistosta. Suivaantuneena jossakin blogikirjauksessani muotoilin asian niin, että ellei älyttömyys lopu, alan hankkia Linnanpuiston luonnonsuojelun piiriin. Se oli osittain huumorilla esitetty kannanotto, mutta sen oli ottanut tosissaan muuan tuttu.
Ja kuinka ollakaan, posti toi eilen kortin, jossa ilmaistaan kannustusta Linnanpuiston suojelulle. Kortti toi iloa koko päiväksi, ja tunnen olevani suuren valinnan edessä: jatkaako puiston puolestapuhumista vai tyytyäkö tähän yhteen tuenilmaisuun. Saattaa nimittäin olla työlästä ja jopa mahdotonta saada keskellä kaupunkia sijaitseva pieni puisto futiskenttineen luonnonsuojelun piiriin. Johan kaupunkipuistohanke meni karille ja ministeriö antoi kaupungille siitä satikutia.
Niin tai näin, on ollut hieno huomata, että huolestumiseni on saanut vastakaikua. Ja mikä upeinta, kyseinen postikortti on itse tehty, eikä sellaiseen ryhdytä kevein perustein.
(778.)