Vuosien kuluessa opin tuntemaan Pelikaverin, hänen taktiikkansa ja pelaamiseen liittyvät muodollisuudet. Yksi hänen vieroksumansa ratkaisu, jota minä käytin hyväkseni, oli se, ettei hän kovin helposti tehnyt vaihtokauppaa eli ei syönyt vastustajalta samanarvoista nappulaa menettäen samalla omansa. Joskus varovaisuus johti pelin ratkaisuun.
Luovuimme keskiviikon pelituokioista tai lopetimme pelaamisen siihen kun hän sanoi, että nyt ei enää tule mitään. Pelikaverin terveys alkoi horjua ja heiketä, hän väsyi, vanheni ja kuoli tammikuussa.
Šakki yhdisti meitä, vaikka emme siinä olleet kovin taitavia. Olimme kuitenkin tasaväkisiä kun vähitellen saavutin häntä, sillä olin ollut pelaamatta vuosikymmeniä. Saatoin alkuvaiheessa tehdä karkeita virheitä, joista seurasi nopea tappio.
Käänteentekevä vaihe oli se, kun tajusin peliin kuuluvan ennakoinnin. Yksi siirto ei vielä vie eteenpäin: pitää olla suunnitelma, ennakkoaavistus vastustajan mahdollisesta toiminnasta. Näin yksittäinen siirto kytkeytyy kokonaisuuteen ja pelin olemus kirkastuu.
Pelikaverin kuoltua ajattelin jättää säännöllisen šakin pelaamisen. Se ei enää toistuisi sellaisena kuin mihin olin tottunut. Pelituokioon liittyi pelin jälkeen tee ja sen kanssa herkullinen vehnänen. Näin peli-ilta, joka alkoi viideltä, kesti usein kolme tuntia. Vasta teetä nauttiessamme aloimme keskustella.
Vuosikymmenten virkamiehen kokemus leimasi Pelikaverin puhetapaa. Se oli loogista, harkittua ja perusteltua. Se alkoi yksityisestä tapauksesta laajeten yleiseen näkemykseen. Tai saattoi se alkaa yleisestä edeten yksityiseen. Hänen puhettaan kuunteli nautinnokseen; pitkien polveilevien virkkeiden maastossa hän kutoi ajatuksen lause kerrallaan päätökseen.
Viime keskiviikkona lähdin tapaamaan erästä jo vuosia sitten leskeksi jäänyttä tuttavaani, jonka kansa olin satunnaisesti pelaillut šakkia. Šakin lisäksi häntä yhdisti Pelikaveriini se, että myös hänen etunimensä on Antti. Hän oli hiljattain muuttanut koiransa kanssa uuteen asuinpaikkaan. Taloa ja varsinkin sen ulkorakennusta, jossa edellisellä omistajalla oli ollut kahdeksan ravihevosen talli, hän esitteli ylpeänä. Toisen ulkorakennuksen, puuvajan, hän sanoi ylittäneen viranomaisten määräämän rakennusoikeuden reippaasti. Rakennuksesta osa oli jopa naapurin puolella. Kävi selväksi millaista väkeä tässä oli asunut. Vielä kun tuttava kertoi, kuinka asuinrakennuksen toisen päädyn rakennuspiirustusten edellyttämä ulko-ovi oli tukittu kun rakennustarkastaja oli lähtenyt paikalta, ilmeni, että kyseessä on ollut kansallisen vähemmistön pikkutarkoista ohjeista piittaamaton hevosmies.
Tupakeittiön, kahden makuuhuoneen, saunan ja muiden aputilojen talo vaikutti toimivalta. Mikä siinä leskimiehen on koiransa kanssa elellä. Šakkipelimme sujui hieman nihkeästi, tunnustellen. Lupasimme palata asiaan. Lähdin.
Seuraavana aamuna aloittaessamme Kainuun hiihtokollegan kanssa Skype-puhelimella sanomalehtien tietokilpailua kerroin käyneeni erään Antin luona pelaamassa šakkia. Mainitsin talon rakentaneen miehen nimen ja lisäten että kyse on ollut melkoisesta hevosmiehestä.
Kainuun kollega muisti nimen ja käynnin isänsä kanssa talossa. Isä kun oli myös ravimies ja hänellä tarve vaihtaa autoa. Niinpä he ajoivat Etelä-Pohjanmaalle erään kauppalan sivukylään, jossa autokauppa piti tehdä.
Autoa kun oli tutkittu, toinen osapuoli kavereineen lähti koeajolle. Jonkin ajan kuluttua seurue palasi, mutta kuinka auto nyki, koukki ja oli sammua. Auton omistaja ihmetteli, kun oli juuri ajanut 200 kilometriä ja auto oli kulkenut kuin ajatus.
Poika nosti nokkapellin ylös ja huomasi, että akunpiuhoja oli kytketty miten sattuu. Isä loikkasi sutkin ostajan eteen kädet nyrkissä ja valmiina pöllyttämään ketaletta. Poika sai pidäteltyä isäänsä ja tämän raivonpuuskaa.
Ei syntynyt autokauppaa. Syntyi vuosikymmenet kestänyt muistikuva, johon minäkin pääsin sattumalta mukaan. Tosin aivan sivullisena.
(672.)