Maanantai on sopiva ajankohta aloittaa viikko reippaasti. Siis uimaan, mutta ensin pitää lähipuistossa lenkittää 1,36 kilometriä koiraa, siis Capua.
Ei auta, vaikka ulkona sataa, tuosta päälle koko kesän käyttämättömänä ollut sadetakki, jalkaan verkkarit ja saappaat. Ilma sentään on siedettävä ja lenkin alkuvaiheessa puhelin soi. Se on harvinaista. Olen kiireessä ottanut väärän puhelimen, joka on samanlaisessa kotelossa kuin omani, ja vaimo siellä paheksuu sitä lähtiessään uimaan. Sanon, että jätän puhelimesi uimahallin kassalle. Lenkin loppuvaiheessa sade alkoi laantua.
Pakkaan uimatarvikkeet kassiini, jonka huomaan olevan peräisin Ateenan EM-uinneista vuodelta 1991, siis 30 vuoden takaa. Ja yhä toimiva kantoväline.
Uimahallin kassalle päästyäni virkailija jatkaa sujuvasti tarinaani, kun kysyn, että voinko jättää tämän minigrip-pussiin sulkemani puhelimeni… ”Joka on vaimosi ja olet sen epähuomiossa ottanut koiralenkille.” Aha, tuumaan, asiasta on tehty jo tällainen numero.
Uituani kaksi kilometriä poistun. Vaimo istuu erään tuttavansa kanssa uimahallin kahviossa nauttien kahvia ja nisua. Huikkaan, että mikä ihmeen huoli ja kiire sillä puhelimellasi oli, kun uimahallireissusi on vasta tässä vaiheessa. Hän muistuttaa, että puhelinkotelossa on hänen maksuvälineensä ja millä hän näitä olisi voinut maksaa viitaten pöytään. Olen sanomaisillani, että kyllä kahvion hoitaja olisi myöntänyt vakiasiakkaalleen maksuaikaa, mutta jätän sanomatta.
Poistuessani kuulen vielä, kuinka kahviseurana istunut rouva esittää jonkin tunnistustarran liimaamista puhelimeni koteloon…
Kiitän hyvästä ideasta, jota voisi harkita.