Kuudenkymmenen vuoden takaa on ilkeästä äidinkielenopettajasta jäänyt mieleeni vain yksi humoristinen hetki. Se oli silloin, kun hän kertoi, kuinka isäntäperheessä puhuttiin sinne sijoitetun sotavangin kanssa sujuvasti venäjää, ja se oli ihmetyttänyt yksinkertaista renkiä. Aikansa kuunneltuaan käsittämätöntä keskustelua, renkikin rohkaistui ja sanoi ”sopoti, sopoti”. Koko luokka purskahti palkitsevaan nauruun.
Vähän samanlainen tilanne toistui myöhemmin kotipuolen leirintäalueella, jossa vielä loppukesästä viihtyi harjateltassa yöpynyt ja skootterilla liikkunut saksalainen Ernst. Hän oli saanut mato-ongella muutaman ahvenen, jotka oli jättänyt rannalla olleeseen astiaan odottamaan täydennystä.
Iltasella lukion poikia kävi kokeilemassa kielitaitoaan Ernstin kanssa, kun paikalla oli leirintäalueen hoitaja, joka halusi selvittää Ernstille, kuinka hän oli kaatanut astian ja ahvenet olivat päässeet menemään. ”Ernst, minä astia, sinun ahvenet, hulirumpsis.” Joku lukion pojista selvitti Ernstille, että kala-astia oli kaadettu ja kalat menneet.
Vieraiden kielten taito, eikä vain englannin, jota voi puhua päästelemällä sanoja peräkkäin, on hyvä apu.
Eräs merimies rehvasteli osaavansa kaikki muita kieliä paitsi hepreaa. Joku pyysi näytettä ranskasta. ”No, se on kuule minulle ihan hepreaa.” Puhumatta hepreasta, ovat koululaisten kielivalinnat käyneet aina vain suppeammiksi englannin otteessa.
Jouduin etsimään latinan sanakirjan, kun lääkäri totesi jalassani peroneusparesin. Se osoittautui pohjehermonhalvaukseksi. Peronaeus on pohje eli koipi ja paresis hervottomuus.
Ja siitä alkoi toipuminen!
Kuva on saksalaisesta Zeit-lehden artikkelista muutaman vuoden takaa, jolloin lehti kertoi, kuinka Pohjois-Korea lähettää tuhansia kansalaisiaan mm. Puolaan töihin, ja palkka menee valtiolle. Otsikko on suomeksi ”Työtä johtajan hyväksi”.