Aina kun Erkkilä käy laboratoriokokeessa hän laskee porrasaskelmat terveyskeskuksen aulasta toiseen kerrokseen. Niitä on kaksitoista lepotasanteelle ja siitä saman verran ylös. Laskutoimituksen hän toistaa lähtiessään ja muistaa samalla taannoisen etelänmatkan Illikaisen kanssa.
Illikainen on purkanut matkalaukkunsa sisällön komeron kahdelle hyllylle. Erkkilä yrittää saada kaukosäätimellä eloa televisioon ja sanoo matkalaukun toimivan kompaktina säilytyspaikkana: puhtaat vaatteet päällimmäisinä, käytetyt pohjalla, housut pysyvät ojennuksessa tuolin selkänojalla ja pikkutakki ripustimessa ulko-oven vieressä.
Erkkilä manaa hotellien kaukosäätimiä. Illikainen kehottaa häntä kytkemään televisioon virran ja sitten etsimään kanavia. Kuvaruutu leimahtaa kirkkaaksi ja huoneen täyttää kohina, joka asettuu kovaääniseksi ja säriseväksi puheeksi. Punakka Illikainen yrittää yhdellä jalalla seisten vetää jalkaansa lenkkaria, mutta joutuu tukeutumaan koko painollaan komeron liukuoveen, joka taipuu uhkaavasti.
– Meinaat treenata, Erkkilä huomauttaa ivallisesti ja jatkaa, että hän ei tuhlaa lomalla aikaa kuntoiluksi sanottuun itsepetokseen
–Yritän liikkua kun työterveyshoitaja jaksaa muistuttaa liikkumisen tärkeydestä kohonneen verensokerin hoidossa, Illikainen toteaa ja vie lääkelokerikkonsa kylpyhuoneeseen ja ihmettelee, kun Erkkilän ainoa lääke on Marevan.
– Lienee geenien ansiota, Erkkilä sanoo ja narskauttaa litteän konjakkipullon auki ja kaataa lasit puolilleen kellertävää nestettä. Huoneeseen leviää täyteläinen tuoksu.
– Sinulla on vielä tsempattavaa, että pääset terveenä eläkkeelle, Erkkilä muistuttaa, nostaa lasia ja sanoo: Lomalle ja terveydeksi.
Tiedä terveydestä, kunhan viisi vuotta jaksaisi ja pääsisi elävänä eläkkeelle, Illikainen toteaa kasvot punaisena. – Viisi vuotta minullakin oli eläkkeeseen, mutta sitten saneerattiin pihalle. Tietotekniikan ja internetin takia työelämä on mennyt aina vain kireämmäksi, Erkkilä sanoo. – Ne olisivat hyviä renkiä, mutta isäntinä kelvottomia. Illikainen on sitä mieltä, että hän putoaa kaiken aikaa työelämän vauhdista ja koettaa pysytellä edes jälkijunassa. Erkkilän kohtaloksi tuli aikoinaan kansainvälinen sijoitusyhtiö, joka siirsi firman toimintoja halvan työvoiman Puolaan. Erkkilä sanoo, ettei hän ole päivääkään katunut jouduttuaan eläkeputkeen.
Illikainen arvelee uransa lopun jo häämöttävän. Asioita hoidetaan aina vain enemmän Puolasta käsin nykytekniikalla, eikä hän ole sitä oppinut eikä edes ole halunnut opetellakaan. Hän joutuu jatkuvasti turvautumaan apuun ja toisten neuvoihin. – Ei sitä suopeasti katsota kun pikkupäällikön hommia hoitaa kaksi ihmistä.
– Meikäläiset, kuule, ovat jo etääntyneet työelämästä niin, ettei meidän kaltaisia enää tarvita, Erkkilä tiivistää ja kippaa lasinsa tyhjäksi ja ehdottaa lähtemistä syömään.
Kauppakeskuksen toisessa kerroksessa on useita ravintoloita. He valitsevan sen, joka vaikuttaa yksinkertaiselta ja näyttää väljältä.
Mustatukkainen keski-ikäinen naistarjoilija ohjaa miehet hämärän salin poikki nurkkapöytään. Vähän matkan päässä heitä vastapäätä istuu hollantilaiselta kuulostava perhe kahden vilkkaan lapsen kanssa. Etäämpänä iäkäs pariskunta on lopettanut aterioinnin ja tarjoilija kokoaa pöydästä keittokulhot ja irish coffee -lasit. Pariskunta vaikuttaa sellaiselta, joka on viipynyt pidempään etelän lempeässä ilmastossa. He valmistelevat lähtöä vanhojen ihmisten kiireettömyydellä. Mies joutuu ponnistamaan ja ottamaan tukea pöydästä päästäkseen sohvalta ylös. Illikainen tunnistaa heidän puhuvan ruotsia, skoonea.
Tarjoilija ojentaa isot ja hankalasti käsiteltävät kansiot, joiden yhdellä aukeamalla ruokalista on suomeksi. Erkkilä näyttää numero kolmea wieninleikettä. Illikainen pizzaa. – Serveza, pliis, sanoo Erkkilä ja näyttää kahta sormea.
Ensin tarjoilija tuo oluet ja jonkin ajan kuluttua isot lautaset keittiöstä, jonka heiluriovet sallivat näkymän kirkkaasti valaistuun, ahtaan oloiseen ja rasvantuoksuiseen tilaan, jossa valkoasuinen kokki häärää.
Illikainen nirhaa tylsällä veitsellä pizzaa niin, että pöytä alkaa heilua ja korkeista laseista läikkyä olutta. Lopulta hän saa irti sopivan suupalan. Erkkilä juo olutlasinsa lähes tyhjäksi. Illikaisen veitsen kirahdettua ikävästi pizzan läpi lautaseen, hän repii sormin pizzasta riekaleita ja ahtaa niitä suuhunsa ja hienontaa ne kiivaasti pureskellen posket pullollaan. Hänen suupielistään tipahtelee murusia.
Erkkilä leikkaa siivuja pihvistä, joka on koristeltu sitruunaviipaleella, anjoviksella ja kapriksella. Haarukkapalaan hän sipaisee veitsen kärjellä muusia. Illikainen lopettaa pizzansa jättäen kuivat reunukset lautaselle.
Illikainen istuu ilmeettömänä edessään lautanen, jolla on ruoan tähteitä ja rypistetty ruokaliina. Hän ei ole koskenut olueensa. Erkkilä tilaa itselleen oluen. – Aivan pontevalta maistuu. Entä pizzasi, Erkkilä kysyy ja puristaa sitruunaviipaleesta nestettä leikkeelle. – Menetteli, Illikainen sanoo hajamielisenä ja kaivaa hampaitaan.
Vaivaako tuota miestä jokin, Erkkilä ajattelee, kun Illikaisen lasittunut katse jähmettyy tuijotukseksi. Löydettyään tuolista sopivan asennon hän nuokahtaa leuan pudotessa rintaa vasten.
– Ei kai väsytä, Erkkilä kysyy ja Illikainen säpsähtää ja valpastuu hetkeksi ja saa sanottua, ei nyt vielä. Tarjoilija kerää astiat ja odottaa, että miehet tilaisivat vielä jotakin. Erkkilä huomaa, että heidän on parasta maksaa ja lähteä hotelliin ja aloittaa lomailu seuraavana päivänä.
Kauppakeskuksen toisesta kerroksesta kadulle johtavat portaat lepotaso jakaa kahteen osaan. Muuten ne olisivat liian pitkät ja jyrkät. Siinä samassa Illikainen kompuroi eikä saa metallikaiteesta otetta ja alkaa vyöryä portaita alas. Töyssähdellessään askelmalta toiselle kuin liikkeelle tönäisty täysi perunasäkki, jota Erkkilä seuraa avuttomana. Hän miettii, kuinka ilmoittaa Illikaisen vaimolle, jos miehen käy huonosti, sillä ei tuosta röykytyksestä loukkaantumatta selviä, saattaa peräti kuolla.
Kaiteiden metallisten rakenteiden kumistessa Illikainen päätyy yhtenä myttynä kadulle. Paikalle ilmestyy samalla lennolla Illikaisen ja Erkkilän kanssa tullut suomalaisnaisten ryhmä ja alkaa kauhistella velttoa möykkyä. Illikainen alkaa kuitenkin kammeta itseään kontilleen ja tavoitella tukea kaiteesta päästäkseen seisomaan.– Miten teidän kävi, yksi naisista kyselee ja toinen jatkaa päivittelemistä, että oli se kauhean näköistä.
– Teidän on viisainta mennä jollekin terveysasemalle tarkistuttamaan, ettei ole sattunut mitään vakavampaa. Sisäisiä tai päänvammoja. Parasta tilata ambulanssi tai taksi. Illikainen pudistelee tomua ja likaa housuistaan. Polveen on repeytynyt palkeenkieli ja toinen kenkä jäänyt rappusille. Muuten hän näyttää selviytyneen ilman kolhuja.
Eräs naisista antaa Illikaiselle käyntikorttinsa siltä varalta, jos hän tarvitsee vaikka matkavakuutusta varten silminnäkijän lausuntoa. Nainen vaikuttaa terveysalaan perehtyneeltä ja kehottaa Erkkilää seuraamaan, ettei Illikainen vaivu tajuttomuuteen nukkuessa. – Herätelkää häntä aika ajoin.
Hotelliin päästyään Illikainen nukahtaa päiväpeitolle vaatteet päällä ja lenkkikengät jalassa. Hän alkaa kuorsata suu raollaan kuin auki repäisty sardiinipurkki. Kuorsaaminen kehittyy tasaisesta hurinasta äänekkäiksi korahteluiksi, joita seuraa sarja paukahtelua ja suvantoja hengityksen katkeillessa. Erkkilä nostaa patjansa lattialle ja koettaa nukahtaa.
Miehet heräävät kun kadulta alkaa kantautua liikenteen ääniä. – Mikä vointi, Erkkilä kysyy.
– Hyvin nukuttu yö, Illikainen sanoo. Hän on yöllä riisunut päällysvaatteet ja lenkkarit lattialle sängyn viereen.
– Nukuit niin äänekkäästi, että siirryin lattialle, Erkkilä sanoo ja kysyy onko Illikaisen paikat kunnossa. – Oli se kompurointisi sen verran pahannäköistä, ettei sellaista ole nähty edes Saksan–Itävallan –mäkiviikolla.
Illikainen ei muista syöksyyn päätynyttä kompastelua eikä Erkkilä ala sitä sen enempää kuvailla. Aamiaiselle lähdettäessä Illikainen huomaa palkeenkielen polven kohdalla ja jotakin töhnää puntissa. Taskustaan hän löytää käyntikortin, jota vilkaisee ohimennen.
– Soita siihen numeroon, niin asia selviää, Erkkilä kehottaa, mutta Illikainen laittaa käyntikortin lompakkoonsa ja vaihtaa toiset housut.
Muutaman päivän kuluttua he poikkeavat kauppakeskuksen siinä ravintolassa, jossa söivät. Lähdettyään ravintolasta ja tultuaan portaille, joilla Illikainen kompuroi, Erkkilä kysyy, että vaikuttaako tutulta.
– Nyt, Illikaisella välähtää. Nyt muistan, jumaa näyttää ne jyrkiltä…hyvä ettei tullut ruhjeita tai henki lähtenyt.
– Näytti siltä, että Illikainen vaihtaa kinkeripiiriä. Sitten siihen tuli se naisporukka ja sai sinut tolpilleen. Yksi antoi sinulle käyntikorttinsa…ole varovainen, ettei vaimosi näe sitä.
Erkkilän ja Illikaisen yhteydenpito lopahti etelänmatkan jälkeen, kunnes Erkkilä tunnistaa Illikaisen terveyskeskuksen aulassa — pyörätuoliin lysähtäneenä. Jalassaan hänellä samat lenkkikengät kuin etelänreissulla toissa vuonna.
– Mitä sinulle, Erkkilä kysyy eikä pysty välttämään tuijottamasta Illikaista.
– Näin minä nyt liikun. Todettiin munuaisten vaurioituneen, ja nyt veri puhdistetaan koneellisesti kierrättämällä se kehon ulkopuolella. Joidenkin toimenpiteiden ja perehdytyksen jälkeen se hoituu kotioloissa, eikä tarvitse kulkea sairaalassa. Illikainen puhuu hapuillen ja sanoja etsiskellen.
– Ei se kompurointi tätä aiheuttanut. Hoitamattomasta diabeteksesta se on alkanut, hän sanoo ja kysyy Erkkilältä, että muistaako tämä sen naisen, joka antoi käyntikorttinsa.
– Minulla kun on aikaa, soitin sille, mutta hänen työpaikaltaan kerrottiin, että hän on saanut oikeudessa tuomion ja töistä potkut, kun oli urkkinut ihmisten terveystietoja terveyskeskuksessa jossakin Etelä-Suomessa missä oli töissä.
– Paha juttu, Erkkilä sanoo ja moittii tietotekniikan ja internetin hämärtävän oikean ja väärän rajaa.
Eksoottisen näköinen avustaja, jonka nimiläpyskässä lukee Maja Ky Sjuksköterska Dialysavdelning, työntää Illikaisen hissiin. Hissi nousee portaattomasti ylös.
(874.)