Sain kaverilta postikortin. Se olisi harvinaista näinä aikoina, mutta ei tässä tapauksessa, sillä tapaamme pitää yhteyttä tällä tavalla. Kaverin korttivalinnat ovat yllättäviä. Kerrankin postiluukusta kolahti faneerinen lähetyskortti, maisemakorttien värit ovat haalistuneita, jossakin kortissa on aikansa paatosta, usein kortti on itse tehty, kuten viimeksi tullut.
Kortti on päivätty 28.7. eli viikko näyttelijäsuuruudesta legendaksi muuttuneen Esko Hukkasen kuoleman jälkeen. Teksti oli puhutteleva: ”Surullista. Ei ole enää Hukkasen Eskoa. Ei ole enää painijaa. Kyllä sai Mäkelän Toivo ja Jokelan Leo hyvää seuraa!” Sävy on siis positiivinen, joten annan ajatuksilleni vapaan liikkuma-alan ja päädyn seuraavaan näkemykseen:
Yläkerran teatterin lämpiö: Esko Hukkanen seuraa vaivaantuneena muikistellen Jouko Turkan (1942–2016) punnerrtamista…39, 40, 41… Taka-alalta sisään astuu hiukan nauttinut Toivo Mäkelä (1909–1979), joka ilahtuu nähdessään Eskon ja Joukon: ”Tervetuloa pojat.”
”Kato, vanha pieru se siinä ja vanhan liiton maneerinäyttelijä”, Turkka solvaa Mäkelää.
Esko hymyilee salaviisaasti samalla kun paikalle ilmestynyt lyhyenläntä Leo Jokela (1927–1975) alkaa laulaa Silmät tummat.
Turkka lopettaa punnertamisen ja kaukaisuuteen katsova Toivo Mäkelä lausuu Elokuu-elokuvan johdantoa: ”Päivät ovat vielä poutaisia ja pitkiä, vaikka on jo elokuu…”