Ylittäessäni Hampurin ydinkeskustassa katua vihreällä kuten kuuluu ja samaan aikaan autoilija koetti tunkea lähes edellä kulkeneen herran päälle. Tööttäsi, jotta menee nyt siitä.
Herra näytti, että jalankulkijoille palaa vihreä ja kehotti kuskia vaihtamaan paikkaa vieressä istuvan, kaiketi, vaimonsa kanssa, jotta ajo sujuu oikeaoppisesti. Kiittelin herraa katuraivon ehkäisemisestä, ja muutaman small talk –tapaisen toteamuksen jälkeen kävi selväksi, että olen suomalainen. Hän innostui, Suomi oli hänelle tuttu kuten useimmille hänen maanmiehilleen eksoottisesta kylmyydestä, pimeästä talvesta ja valoisasta kesästä ja harvasta asutuksesta. Suomessa hän ei ollut käynyt.
Hänen työmaallaan on ollut joku etevä suomalaisprofessori, jonka nimestä en saanut selvää, oliko se Kääriäinen, Keränen, Kuronen, Korhonen, Kutvonen tai jotakin sen kaltaisesta. Kerroin miksi olen Saksassa eli luettuani huhtikuussa sanomalehti ZEITista taitavan jutun lähes 90-vuotiaasta naisesta joka pitää pienessä hiipuvassa kylässä olutravintolaa asiakaskunnan vähetessä, mutta se ei häntä haittaa. Päätin käydä kyseisessä kylässä.
Herra sanoi, että tuossa on ZEITin päätoimitus, käväistään siellä. Hissillä ylös ja vastaanottoaulassa hän kertoi rouvalle kuka olen ja kuinka saksalaislehden artikkeli on sysännyt suomalaisen lähtemään artikkelin syntymä- tai tapahtumapaikalle. Rouva suhtautui asiaan myötämielisesti ja lupasi toimittaa terveiseni toimitukselle ja nimenomaan jutun tehneelle journalistille.Tiesin entuudesta, ettei saksalaislehtiin mennä noin vain ilman audienssia. Niin mekin lähdimme kainalossani tuhti ZEIT liitteineen.
Vielä ennen herran lounastunnin päättymistä, ehti hän esitellä minulle Chile-talon. Se on huomattava rakennus ja kuuluu UNESCON maailmankulttuuriperintökohteisiin edustaen arkkitehtuurin ekspressionismia.Talon rakennutti salpietarikaupalla Chilessä rikastunut Henry Sloman. Vuonna 1924 valmistuneeseen seitsenkerroksiseen laivaa muistuttavaan rakennukseen meni lähes 5 miljoonaa tiiltä.
Piipahdus talon sisääntuloaulassa mykisti. Siinä laivan keula ikään kuin puskee kohti itää. Herra olisi esitellyt kotikaupungistaan paljon muutakin, mutta työt kutsuivat. Saksa on työorientoitunut maa.
Nousin kaupunkibussiin, jonka etuosassa häkkyrä osoittautuu pieneksi kirjahyllyksi tai kirjapysäkiksi, Jollaiseksi sitä luonnehdittiin. Toinen teksti kehottaa lukemaan. Tarjolla on parikymmentä kirjaa. En päässyt perille, pitääkö kirjoja lukea vain bussissa vai voiko niitä lainata mukaansa. Kaikkia ne saksalaiset keksivät.
***
Huoneeni yhtä seinää koristaa kultavanteinen ja -ketjuinen polkupyörä. Ensin se näytti oudolta, mutta pian siihen tottui. Ei kaikilla polkupyörillä tarvitse ajaa. Niistä on koristeiksikin.
(813.)