Eilinen hiihtolenkki oli päättyä katastrofiin, sillä – omasta mielestäni – vauhdikas käynti Ahonkylässä jätti Sportstrackeriini merkinnän: kesto 3 sekuntia ja matka 4 metriä. Onneksi parkkipaikkaa verhosi pimeys eikä kukaan, muitakin iltahiihdolta palaavia oli liikkeellä, nähnyt synkkyyttäni kun kaksi sysipimeää, mies ja ilta kohtasivat. Ensimmäinen ajatus oli: kannattiko tällaista lenkkiä edes hiihtää. Siitä ei jäänyt minkäänlaista jälkeä aikakirjoihin, ja tämän ikäinen kuntoilee pitkälti kaunistaakseen ja kartuttaakseen tilastoja. Ihan vain omaksi ilokseen.
Pientä lievitystä antoi se, että olen suksinut kyseisen lenkin useasti ja jokainen niistä on dokumentoitunut pituutensa, aikansa, nopeutensa, kulutetun energiansa puolesta. Nöyryytystäni lievitti sekin, ettei viimainen pakkanen kohmettanut sormiani, koska olin vetänyt vanhojen, sitkeänahkaisten kintaiden alle eräänlaiset pehmeät sisälapaset. Lähtiessäni ladulle pelkäsin, että missä vaiheessa sormia alkaa kipristellä. Se oli turhaa, ja palatessani iloitsin, että voin pysäyttää Sportstrackerin lämpimän sormen painalluksella, en kohmeisella etusormella. Mutta siinä kävi kuten äsken kerroin: Sportstracker oli hyytynyt.
Kovassa käytössä päällikinnas on kulunut rauskaksi ja menettänyt parhaan tehon torjua vihaista viimaa ja jämerää pakkasta. Eilen, kun korvasin päällikintaan vanhalla hiihtorukkasellani osoittautui se jopa niin tehokkaaksi, että tänään lähetin tiedustelun valmistajalle, voiko niiden PawMitt -kintaiden sisäosan hankkia erikseen. Vastaus tuli saman tien: ei voi. .
Pitää lähteä hankinnoille ihan siltä varalta, että vanha lapanen kuluu, eikä kesken hiihtokauden passaa lyödä kintaita tiskiin.
Kuvan musta kinnas ja valkoinen sisälapanen ovat Sinisalon kinnassetti. Kulunut valkoinen on vanha hiihtokintaani ja siis yhä käyttökelpoinen.
(787.)