Tulta, tulikiveä ja myötätuntoa

Kahden viikon aikana täällä Teneriffalla on tullut tutuksi Cumbre Vieja. Eikä kyse ole  espanjalaisesta puna- eikä valkoviinistä, vaan tuossa reilun sadan kilometrin päässä La Palmalla tulta, tulikiveä ja tuhkaa puuskuttavasta tulivuoresta. Sen röyhyäminen on jatkunut jo kuukauden satojen metrien korkeuteen puuskaisemina tulisuihkuina ja vuoren rinteen avanteista valuvana tuhatasteisena laavana.

La Palma on Kanariansaarten läntisin ja pienehkö saari, eikä se ole yhtä suosittu turistikohde kuin tämä Teneriffa. Pelko täälläkin on käsinkosketeltava, sillä Cumbre Viejan lähipiiristä on evakuoitu turvaan satoja turisteja tuhansien kantaväestön asukkaiden lisäksi. Paikallinen televisiokanava lähettää jatkuvaa uutiskuvaa, kuinka mustaa laavaa virtaa 600 metrin korkeudesta kohti merta. Vuoren huippu ulottuu 2400 metriin merenpinnasta ja vuorta on vielä maanpinnan allakin tuhansia metrejä. Kyseessä on melkoinen köriläs. Suomeksi  muuten Cumbre Vieja on ’huippukokous’!

Kenelläkään ei ole tietoa purkauksen loppumisesta, ainoastaan käsitys, että ennemmin tai myöhemmin se loppuu. Sen jälkeen alkaa ympäristötuhojen selvittäminen, laava kun ei ole harmiton aine luonnolle. Se on tuhonnut suuret määrät ihmisten omaisuutta, kuten rakennuksia ja viljelyksiä, vaurioittanut teitä ja muita perusrakenteita. Vahinkojen korjaaminen vaatii aikaa ja rahaa. Niinpä täällä kaikkialla osoitetaan suurta myötätuntoa La Palmalle, ja retkien järjestäjät kehottavat meitä turisteja tekemään päiväretkiä La Palmalle ja sillä tavalla tukemaan tulivuoren purkauksen aiheuttamien vahinkojen korjaamisessa.

En minä eikä matkaseurueemme aio siellä vierailla, sillä jotkut maailmanlopun ennustajat pelkäävät hapertuvan Cumbre Viejan romahtavan ja  aiheuttavan jopa…

Lyödäkö omaa sikaa vai espanjalaista härkää?

Seinäjoella Taidehallissa esitellään sian puolesta kantaaottava taidenäyttely, joka herättelee sikamaakunnan ihmisiä vähentämään sianlihan kuluttamista.
Kosketukseni sikatalouteen on kovin vähäistä. Ainoa kerta, kun olen joutunut sikatuotannon kanssa tekemisiin, oli 50-luvun lopulla, kun tuttavan joulupossu karkasi aitauksesta ja jouduin ottamaan sitä kiinni Pälkäneen Onkkaalassa. Nasu saatiin kiinni ja jouluna se syötiin kinkkuna ja sianpääsylttynä. Toinen kerta oli se kun toimittajana minuun tarttui navetan haju ja isäntä antoi hajun häivyttämiseksi hyvän neuvon: ”Mene joksikin aikaa sikalaan.”
En mennyt.
En liioin ole mennyt katsomaan härkätaistelua Espanjassa. Ei sellainen sovi eläintenoikeuksia kunnioittavalle lihansyöjälle, sillä härän elämänkaaren Espanjassa voi määritellä härkätaisteluun päättyväksi rituaaliksi ja sadismiksi.
Härkätaisteluja vastustetaan myös Espanjassa ja siellä lajin puolustajat vetoavat, kuinka kyse on 6000 ihmistä työllistävästä elinkeinosta ja kuinka härkien hinnat putoaisivat 5000 eurosta jopa 500 euroon, jos härkätaistelut ja härkien tuotanto lopetettaisiin.
Vastapuoli kuten useimmat eurooppalaiset vetoavat iihen, kuinka Espanja on saanut EU:n jälleenrakkennusrahaa 140 miljardia, jolla härät pystyy korvaamaan vaikka sioilla.
Espanjalaiset vetoavat myös inspiraatioihin, joita maan taiteilijat, kuten Goya, Garcia Lorca tai Picassoa ovat saaneet härkätaisteluista. Eiköhän eläinrääkkäämisen aika EU:ssa ole mennyttä aikaa. Ja jos kuitnkin härkätaisteluun haluaa tutustua, sen voi tehdä lukemalla vaikkapa Ernet Hemingwayn Kuolema iltapäivällä.
Taide voi vapaasti tarttua aiheeseen kuin aiheeseen, ja se on sen tehtäväkin.