Silloin, kun koronavirus niin sanotusti tuli iholle, olin K-Market Saariselän Kuukkelissa. Kaiuttimista valui Lasse Hoikkaa ja Souvareita ja hyllyjen väliin oli ilmestynyt kyltti: ”Vain yksi käsidesiputeli per asiakas!”
Kysyntä yllätti. Käsienpesusta ja desinfioinnista tuli uusi normaali ja tästä viimeisiä vetelevästä kesästä erilainen kesä. Yhtäkkiä aikaa oli vaikka kuinka, ja kun näillä vuosilla keksii uuden ajankäyttötavan, on se menoa, oli kysymys sudokuista tai karaokesta.
Lainasin kiekon eli limpun Tiina Hakalalta tai Kankaanpäänä hän voitti kahdeksan kertaa peräkkäin kiekonheiton Suomen mestaruuden ja kerran hopean. Kiekko on perinteikäs laji, siinä kilpailtiin jo antiikissa.
Alkukesä kului limpun parissa Törnävän kentällä, ja tuulet olivat aina suotuisat. Heitin ilman pyörähdyksiä eli vauhditta. Jouduin näet ammoin koulun joukkueessa heittämään kylmiltäni Hämeenkyröä vastaan, jonka joukkueen johtajana oli liikunnanopettaja ja kuulamörssäri Matti Yrjölä. Aloitusheittoni jälkeen hän veti minut sivuun ja antoi pikaopastuksen heittotekniikasta. Silloin kiekkoringin ympärillä ei käytetty suojaverkkoa.
Ei ihme, että tunnen aina myötätuntoa, kun Ruotsin Daniel Ståhlin kiekko tyssää suojaverkkoon. Samaa tunnetta koen, kun Ruotsin johtava epidemiologi Anders Tegnell esittelee koronalukuja.
(1013.)