Ryhänen vaihtaa jalalta toiselle pakkasen nipistellessä pitkän ajomatkan aikana hiostuneita varpaita. Hän on pysäköinyt pakettiautonsa kappelille johtavan käytävän varteen ja odottelee iskelmälegendan hautajaisten päättymistä ja saattoväen poistumista. Auton perä on lähellä käytävää ja nokka pensasaitaa vasten.
Tuulilasin takana kojelaudalla näkyy Bilteman tuotekirja, tyhjä kolmioleipäpakkaus, näppylähanskat ja muuta roinaa. Auton helmoja reunustaa jäätynyt rapa. Avoin sivuovi muodostaa syvennyksen, joka näyttää pienoismyymälältä. Näytteille on asetettu torneiksi pinottuja erivärisiä lippiksiä.
Kappelista alkaa purkautua vakavaa ja hiljaista saattoväkeä, tunnettuja viihdetaiteilijoita. Ryhäsen myyntipisteen kohdalla joku astuu hieman sivuun kurkistaakseen pakettiauton sisään ja kokeilee lippistä. Pian siihen pysähtyy muitakin ja moni ostaa lippiksen, johon on kirjailtu viimeiselle matkalle siunatun laulajan menestysiskelmän säe Myrskyn jälkeen on pouta.
Hautaustoimiston valkoinen auto lähtee arvokkaasti kuljettamaan arkkua. Ryhänen muistaa isänsä hautajaiset. Isä eli lähes kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi kuin laulaja. Hänet siunasi nuori kirkkoherra, josta tuli arkkipiispa. Ryhänen rohkaistuu vaihtamaan pipon punaiseen lippikseen. Se päässä hän seisoo ja viestittää, että laulajalegendan muistoa voi kunnioittaa lippiksellä.
Yhtäkkiä Ryhäsen viereen ilmestyy mies, jonka koppalakin kiiltävän lipan yläpuolella lukee vahtimestari vaktmästare ja joka sanoo jämerästi, ettei tämä ole mikään markkinapaikka. Parasta poistua, vai kutsutaanko poliisi.
Ryhänen huomauttaa, ettei hän ole aiheuttanut häiriötä. ”Tunnen arkkipiispan, on meiltä päin, ettei kannata maallisella esivallalla uhkailla”, Ryhänen ärähtää ja lisää: ”Kansanmiehenä tunnetun vainajan mielipide olisi, että hänen nimikkolippiksiään saa täällä myydä.” Ryhäsen olisi vielä tehnyt mieli sanoa, ettei ole ihme, jos kirkko menettää jäseniään, kun sen palveluksessa on tuollaisia nihilistejä.
Joulukuun loppu ei ole paras ajankohta myydä lippiksiä, kesäpäähineitä. Mutta mistä olisi aavistanut, että suosittu laulaja kuolee ja haudataan joulukuussa. Alun perin Ryhäsen piti aloittaa lippiskauppa toukokuussa, kun lavatanssikausi alkaa, mutta valmistaja toimitti tuhannen lippiksen erän painovalmiina puolivuotta etuajassa jouduttuaan rahapulaan.
Ryhänen oli lähtenyt varhain aamulla Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin ehtiäkseen hautajaisiin hyvissä ajoin, niistä kun oli tulossa iso tapahtuma. Päivälle oli tullut mittaa jo ihan tarpeeksi, ja hänen molemmissa housuntaskuissaan seteliniput tuntuivat lupaavilta. Ne kattavat reissun kuluja ja jää niistä hänellekin kulukorvausta.
”Ei turha reissu”, hän tuumaa noustessaan pakettiautoon ja näpäytellessään navigaattoriin päätepisteen.
Moottoritiellä on väljää, mutta ajaminen pientä ylinopeutta niukkenevassa päivänvalossa tuntuu puuduttavalta. Ryhänen ajaa Linnatuulen alitse ja päättää poiketa lähempänä Tamperetta Pirkanlinnan TB:lle. Hän käy vessassa ja juo ison kupin mustaa kahvi lähteäkseen jatkamaan matkaa. Huoltoaseman pihassa aivan Ryhäsen pakettiauton viereen on pysähtynyt Härmän Liikenne Oy:n turistibussi, josta ensimmäisinä ulos ehtineet kaksi naista näkevät tupakoivalla Ryhäsellä lippiksen, jota katsovat pitkään ja tapailevat puoliääneen siihen kirjailtua tekstiä. Ryhänen huomaa keski-ikäisten naisten kiinnostuksen ja ottaa lakin päästään ja näyttää sitä lähemmin.
”Eikö ole puhutteleva päähine”, Ryhänen sanoo tupakan savun tuprutessa suusta ja nenästä. Se jättää viileään ilmaan hitaasti katoavan aromin.
”Kylläpä sattuu, että teillä on tuollainen lippis päässä ja itse mestari on tänään siunattu viimeiselle matkalle. Me olemme kuunnelleet reissulla häntä. Voi että kohtalo osaa olla arvaamaton. Myydäänkö niitä täällä huoltoasemalla”, naiset kysyvät, ja Ryhänen kertoo palaavansa taiteilijan hautajaisista.
”Kovasti meitä saattoväkeä oli”, hän sanoo ja antaa ymmärtää, että siinä mielessä hänkin on ollut matkassa ja työntää pakun sivuoven jyräyttäen auki. Hän nostelee lakkeja pahvilaatikosta naisten nähtäville.
”Paljonko”, kysyy nainen, joka sovittaa valkoista.
”Laitetaan viiteentoista euroon kun jo on sen verran myöhäistäkin. Ovat uniikkeja”, Ryhänen sanoo ja kysyy mistä he ovat tulossa. Väkeä valuu bussista pakettiauton viereen kuin kaloja katiskaan. Kauppa alkaa käydä eikä kukaan halua jäädä ilman lippistä. Joku ostaa kolmekin, ne Ryhänen antaa kolmellakympillä ja toteaa, että kannattaa ostaa tukussa ja myydä vähittäin.
Naiset ovat palaamassa Virosta, Pärnusta kylpylälomalta ja ostosmatkalta.
”Paluumatka on ollut haikea, kun olemme muistelleet Klappista”, hän sanoo tuttavallisesti. ”Tällaista se elämä, toinen lähtee, toiset valmistautuvat jouluun”, nainen jatkaa ja mainitsee, kuinka Hän esiintyi vielä ihan hiljattain Lappajärven Kivitipussa ja Härmän kylpylässä. Nainen ostaa kaksi lakkia, toisen itselleen ja toisen jollekin tuttavalle. Valkoisen hän jättää päähänsä.
Nuorempi nainen sanoo Ryhäselle ohimennen, mutta eikö siinä laulussa sanota että myrskyn jälkeen on poutasää eikä pouta?
Ryhänen myöntää, että niin se menee, mutta tekijänoikeuksien vuoksi se on laitettu näin.
Lakinostajia tungeksii jo niin tiiviisti, että Ryhäsen on keskityttävä kaupantekoon, ja naiset lähtevät huoltoaseman kahvilaan. Heitä seuraa jono, jossa jokaisella on päässään lippis ja monella niitä on kädessään.
Ryhäsen pyöreästä nyrkistä pursuaa seteleitä, joita hän sulloo välillä taskuunsa. Viimeisenä bussista tulee nuori kuski ja sulkee linja-auton oven, hänelle Ryhänen antaa lakin ilmaiseksi.
”On tyylikäs lätsä”, kuski sanoo ja muistelee, kun vei väkeä laulajan konsertteihin. ”Neljällä bussilla kuskattiin maakunnasta väkeä kun Seinäjoen Areenassa oli konsertti. Ja reissuja tehtiin muuallekin.”
Ryhänen lähtee jatkamaan matkaa, ja jossakin Kyröskosken paikkeilla Härmän Liikenne Oy:n valkoinen bussi ohittaa hänet vauhdikkaasti perävalojen etääntyessä ja kadotessa jonnekin pimeyteen. Kolmostie on kapea ja Parkanon jälkeen se muuttuu vieläkin kapeammaksi ja synkäksi metsän reunustamaksi taipaleeksi.
Ryhänen poikkeaa Juustoportissa, jonka piha on täynnä autoja. Isossa kahviossa on runsaasti asiakkaita. Kahvin ja juustosämpylän kanssa hän saa nyt vasta luettua päivän Ilkan, mutta lehdessä ei ole mitään erikoista, ei edes ketään tuttua vainajissa. Lähtiessään hän ostaa myymälästä hautakynttilän, jonka vie vanhempiensa haudalle, kun kotipaikkakunta on matkan varrella ja hautausmaan erottaa valtatiestä vanha kiviaita. Pysähdys vie korkeintaan kymmenen minuuttia.
Hän ajaa hautausmaan ohitse, kun ei huomaa, että tiejärjestelyjen takia hautausmaalle olisi pitänyt kääntyä jo aiemmin. Hän joutuu etsimään sopivan paikan, jossa pääsee kääntymään ja palaamaan.
Ryhänen joutuu pimeässä haeskelemaan vanhempiensa hautaa. Hän lähtee harppomaan hataran muistikuvan perustella siunauskappelilta suoraan eteenpäin. Pian näkymä vaikuttaa tutulta. Iso kuusi, kaivo ja sen vieressä Yli-Jalon sukuhauta, johon Ryhäsen matkalaukkua muistuttava hautakivi jo häämöttää.
Ryhänen huomaa, ettei hänellä ole sytkäriä eikä tulitikkuja. Hän noukkii eräältä haudalta palavan kynttilän, jonka sydänlanka on niin lyhyt, ettei saa siitä tulta tarttumaan omaan kynttiläänsä. Hän jättää oman sytyttämättömän kynttilänsä tilalle ja vie palavan vanhempiensa haudalle.
”Vähän sopimatonta, mutta lainasin vain tulta ja jätin tilalle uuden kynttilän”, hän pohtii asettaessaan kynttilän lumeen. Pakkanen on kiristynyt ja Ryhäsen korvia ja sormia alkaa paleltaa.
Valokuvan joutsenparista Paukanevalla on ottanut Pentti Heikkilä.
(1012.)
