Komiat

Kim Jong-un, 35-vuotias diktaattori ja Donald Trump, 72-vuotias presidentti, ovat paistatelleet Singaporessa myönteisessä julkisuudessa. Entiset arkkiviholliset ovat kätelleet, tarttuneet lempeästi toisiaan käsivarresta tai taputtaneet selkään ja ovat hymyilleet veljellisesti. Sitten on myös näitä kuvia, joihin kohteet ovat joutuneet valmistautumatta, kuten tuossa päällä kun Trump haukottelee ja muistuttaa kottaraispönttöä.

Huomiota on herättänyt Kimin saman puvun jatkuva käyttäminen. Sen tyyli on peräisin Maon ajoilta alkaen vuodesta 1927. Samanlaista viisinappista ja läppätaskuista takkia käytti myös Stalin. Kim haluaa pukuvalinnallaan viestittää kuuluvansa isoisänsä Kim Il-sungin kommunistiseen jatkumoon. Kyse on myös henkilökultin vahvistamisesta samalla tavalla kuin Libyan Gaddafin tavaramerkkinä olivat aurinkolasit.

Ja onhan reissuun ja edustamaan lähtö helppoa, kun ei vaatekaapin edessä tarvitse valkata, että mitä sitä tällä kertaa panisi päälleen.

Kieltämättä on ollut jotenkin raikasta katsoa televisiosta, kuinka Kim astuu lyhyin töksähtävin askelin ilmavasti lepattavissa housuissa ja kuinka takkiosa kokoaa hänet vantteraksi jäpikäksi. Tumma puku ei häntä hoikenna, pikemminkin päinvastoin. Valokuvissa hänen pukunsa musta väri pääsee hyvin esiin, ja kun sitä katsoo tarkemmin, on siinä himmeitä raitoja. Siis laadukasta kangasta, eikä mikään proletaarin kauhtana.

Trumpin laivastonsininen puku noudattaa vanhan miehen pukuvalintaa, taitaa housuissa näkyä ryppyjä. Pikkutakin käänteessä pinssi kiinnittää huomiota samoin kokonaisuuteen huonosti sopiva kirkkaanpunainen kravatti, joka ulottuu vyölle asti. Tyylitön, sanoisin.

Joku lehti esitteli lähikuvaan Trumpin kravatin muhkuraisesta ja toispuoleisesta solmusta, siis huitaisten pyöräytetty. Trumpin oljenvärinen hiuskuontalo, joka on pilapiirtäjien mieleen, oli pehkomainen ja viimeistelemätön. Sen sijaan Kimin hiuksiin oli leikattu uutta, terävää muotoa.

Rumat vaatteilla koreilee, voisi Kim sanoa. Hän kun vei huipputapaamisen pisteet– vieläpä selvin lukemin. Ei sen puoleen, kyllä Trumpkin ansaitsee rutkasti pisteitä. Tiedä mitä tästä vielä seuraa.

(818.)

Alempaa keskiluokkaa

Ei, en todellakaan ole automiehiä.

Siitä sain karvaan muistutuksen jokin aika sitten uusintakatsastuksessa; katsastaja tuli hallista odotustilaan ja sanoi, että siellä olisi Almera valmiina. Kukaan meistä odottajista ei liikauttanut eväänsä, kunnes huomasin, että katsastajan kädessä oli minun autoni avain. Olin sanoa, että autoni on Nissan, mutta pysyin hiljaa ja menin katsastajan perässä halliin, jossa autoni oli yläilmoissa pilarinosturin päällä päästömittauksen ja oikeanpuoleisen etujarrun säädön läpäisseenä.

Katsastusteknikko kehui autoani, että ajelen sillä vielä vuosia ja laski Almerani alas. Sanoin, että sillä on ikää reilut 12 vuotta, mikä lienee Suomen henkilöautojen keski-ikä. Sitä en osannut sanoa, paljonko sille on kertynyt kilometrejä  Olen ajanut – niin tällä – Almerallani kaksi vuotta enkä maksanut siitä kuin tonnin. Samalla kertaa sain vanhasta Toyotastani 600 euroa kun Nigerian poika tuli sen Helsingistä hakemaan välittääkseen sen maanmiehilleen Nigeriaan. Niissä oloissa silläkin ajelee vielä vuosia.

Wikipediasta poimin tiedon, että Nissan Almera on Nissanin vuosina 1995–2007 Euroopan markkinoille valmistama alemman keskiluokan henkilöauto. Onko autoteollisuus todella näin luokkatietoista, että se valmistaa mittatilauksena eri yhteiskuntaluokille omat automerkkinsä? Vieläpä niin hienojakoisesti, että alemmalla keskiluokalla on omansa! Sen olen tiennyt, että Mersua, BMW:tä, Audia, Volvoa ja muita sen kaltaisia suosii vauras yläluokka. Oneksi selvisi, että tuo alempi keskiluokka liittyy auton rakenteeseen, ei sosiaaliseen tai yhteiskunnalliseen luokkaan.

Trafin ajoneuvotilastoista ilmenee, että olen yksi Seinäjoen 2080:stä Alemeran omistajista. Seinäjoella on henkilöautoja 36 145 eli Almerani ja sen lajitovereiden osuus kotikaupunkini autokannasta on noin kuusi prosenttia. Suomessa meitä nissanisteja on 30 677. Autoni väri on harmaa ja se on Trafin mukaan kolmanneksi suosituin henkilöauton väri (12 prosenttia). Suosituin on punainen 16 prosenttia ja sininen 15 prosenttia.

Jokin lehtipuffi kehui jotakin autoa tai sitä puhuteltiin tuttavallisesti yksilöksi:” Nousu autoon on helppoa korkean korilinjan ansiosta. Erityisesti varttunut polvi nauttii, kun sisään ei tarvitse ryömiä. Lisäetuna on mukava väljyys, edessä ja takana.”

Minä en väittämää allekirjoita Almerani kohdalla. Usein autoon mennessä kolhin päätäni oviaukkoon, vaikka ei autoon ihan ryömien tarvitse mennä. Väljyyden ja mukavuudenkin kanssa on vähän niin ja näin. Tärkeintä autossa on se, että se liikkuu suhteellisen edullisesti ja täyttää turvallisuusmääräykset. Vuosistaan huolimatta autoni kiihtyy ja kulkee ihan kevyesti satasta ja Vaasan moottoritiellä jopa nopeammin. Tientukkona sillä ei tarvitse olla. kunhan annostelee sopivasti kaasua, koska siitä puutuu vakionopeudensäädin.

Muitakin ajamiseen liittyviä mukavuuksia on niukasti. Keskuslukitusta ajaessa ei tarvitse, mutta parkkeeratessa ovien lukitus ja avaaminen käyvät kymmenien metrien päästä. Ajomukavuuden kannalta airbagin merkitys on henkistä. Lohkolämmitys helpottaa käynnistystä talvella ja kulutus on ihan siedettävä. Radio cd-soittimineen lisää joskus ajonautintoa, mutta toisinaan se vähentää sitä, mutta se taas johtuu kehnoista radio-ohjelmista. Kuski voi sähkötoimisesti hallita etusivuikkunoiden avaamista ja sulkemista. Sitten kun silloin tällöin muistaa hankkia peruutuspeliin iloisesti heiluvan ja raikasta hajua levittävän Wunderbaumin, on ajonautinto huipussaan.

Peräkoukku on ainoa, mitä kaipaisin, mutta ilman sitäkin selviän, koska minulla ei ole peräkärryä. Polkupyörällekään ei ole hyväksi sitä kuskata yksinkertaisella, vetokoukkuun kiinnitettävällä telinevirityksellä. Maksoin näet polkuyörästäni huomattavasti enemmän kuin Nissan Almerastani.

(817.)

Kroolaten

Harrastan kuntouintia, vieläpä intohimoisesti, vaikka uintia ei kuntoliikuntana kaikkialla arvosteta sillä tavalla kuin vaikkapa juoksemista tai hiihtoa ja niiden eri variaatioita: maastojuoksua, suunnistusta, yhdistettyä tai ampumahiihtoa. Poikkeuksena on avantouinti, siis uiminen avannossa. Se kai on jotakin.

Uiminen määritellään kylpyurheiluksi, pulikoinniksi ja muuksi sellaiseksi. Se johtuu siitä, että kesäaikaan sanonta ”kävin uimassa” tarkoittaa molskahdusta rantalaiturilta veteen, eikä sillä ole uimisen kanssa muuta tekemistä kuin pinnallapysyminen. Mitä nyt muutama käsiveto ja vauhdikasta potkimista, jonka jälkeen vesi laiturin ympärillä kuplii.

Torstaina kolmannen kerran tällä viikolla, hyppäsin uimahallin kahdenkymmenenviiden metrin altaan kolmannelle radalle, joka on tarkoitettu nopeille kuntouimareille. Jokainen määrittelee oman vauhtinsa ja suhteuttaa sen toisten nopeuteen. Kolmen kilometrin urakan aloitan rauhallisin vedoin hakien otetta vedestä. Samalla radalla lisäkseni ui kaksi muuta. Toinen kroolaa, toinen ui selkää koko radan leveydeltä laajakaarisin käsiliikkein. Tiedän, etteivät he viitsi kauan polskia.

Senkin tiedän, kumpi noista saman radan uimareista lopettaa ensin. Tavallisesti se, joka repii vauhdikkaasti muutaman sata metriä alkaakseen sitten altaan päässä vetreyttää akillesjänteitä ja taivutella jalkojaan. Lopetukseksi hän ui vielä muutaman altaanmitan ja häipyy. Tosiasia on, että harvan kärsivällisyys riittää uida paria kilometriä. Minulle se ei tuota vaikeutta, olen tottunut uimaan allasta päästä päähän niin kuan, että olen tehnyt120 käännöstä. Naapurikaupungin uimahallin viidenkymmenen metrin altaassa, kolmekilometrinen vaatii vain 6o käännöstä, mutta uintimatka tuntuu kuin olisin ulapalla,

Uidessani en tohdi ajatella mitään vaativampaa ja pitkäkestoista, sillä uidessa pitää keskittyä matkan laskemiseen tai muuten sekoaa. En käytä toisen allaspäädyn laskulaitetta, eräänlaista helmitaulua. Perustelen sitä sillä, että se hidastaa uintia..

Torstaina tämän vuoden kilometrimääräksi tuli 132, mikä tietää 44:ää kolmen kilometrin uintikertaa. Viime vuonna aloitin uimisen elokuun ensimmäisenä päivänä ja vuodenvaihteessa kilometrejä oli 126 eli uintikauden kokonaismäärä on tässä vaiheessa 258 kilometriä. Juhannukseen mennessä uimahallin sulkeutuessa kesätauon ajaksi, tulee vielä muutama kilometri.

***

Uinti on tekniikkalaji. Muuan entinen työkaveri, innokas uimari, määrittelee kehnotekniikkaisen uimarin menon rantakäärmeen luikerteluksi. Se kuvaa hyvin uimari vääntelehtimistä pituussuunnassa. Silläkin tavalla toki voi uida, sillä uinti ei ole arvostelulaji. Kuitenkin nyrkkisääntönä olen kuullut, että uinnissa tärkeintä on asento vedessä, hengitys sekä käsivedot ja potkut. Ne kun ovat tasapainossa, niin uinnissa on tyyliä. malttia ja menoa. Varsinkin vapaauinnissa eli kroolissa on hyvä muistaa niin sanottu rullaus, jolloin potku lähtee ja saa voiman lantiosta.

En väitä, että olisin nopea uimari, mutta eteenpäin pääsen tehokkaasti, mutta joskus ajaudun hetkelliseen vauhtisokeuteen. Mutta kun joku pyyhältää vaivattomasti ohitseni, tiedän paikkani: olen kuntouimari.

(816.)

Vaara ohi!

Alkukesän helle keskellä miljoonakaupunki Hampuria koettelee ja jo muutaman sata metriä käveltyäni houkutus poiketa ilmastoituihin myymälöihin ja tavarataloihin käy ylivoimaiseksi. Kirjakaupasta ostan kaksi postikorttia, mutta siitä seuraa tuttu ongelma, postimerkkejä pitää hakea muualta. Myyjä neuvoo menemään kadun toiselle puolelle. Siellä on postitoimisto kauppakeskuksen sisäpihalla.

Postissa on väljää ja viileää enkä pidä kiirettä, vaan tarkkailen tilaa, kunnes näen myyntitiskin, jonka yläpuolella kyltissä lukee:Yksittäiset postimerkit. Kortit menen kirjoittamaan katukahvilaan ja tilaan tarjoilijalta oluen.

Tähän aikaan päivää pöydissä istuu enimmäkseen vanhempia pariskuntia kahvin ja herkullisten kakkujen ääressä jutellen niitä näitä. Takanani kaksi naista pälpättävät eli viettävät aitoa Kaffeeklatsch-seremoniaa. Eräässä pöydässä herra vaatii äänekkäästi tarjoilijaa selvittämään mistä hänen laskunsa koostuu. Asia näyttää jo ratkenneen ja tarjoilija jatkaa toisaalle kun topakka herra lähtee pujottelemaan pöytien lomitse hänen peräänsä ja vaatii lisäselvitystä. Saatuaan selvityksen hän palaa pöytään ja selittää vaimolleen tapahtuman kulun.

Tarjoilija tuo oluen pulleassa lasissa, jonka kouraa myötäilevä viileys tuntuu helpottavalta. Siemaisen suullisen vaahtokruunun alta ja annan oluen viipyä suussani.

Jalkakäytävälle seinän viereen, näyteikkunoiden jättämään syvennykseen levittää tumma, kaitakasvoinen ja lyhyttukkainen mies huovan, jolle asettuu. Hänellä on hihnassa musta koira, ja kun katson tarkemmin muistuttaa pitkänenäinen mies ja koira toisiaan. Mies asettaa jalkakäytävälle muovimukin, johon vaivalloisesti liikkuva nainen pudottaa ensimmäiset kolikot ja vaihtaa miehen kanssa muutaman sanan.

Ajattelen, että lähtiessä voisin pudottaa mukiin pari euroa, mutta luovun ajatuksesta ja tilaan toisen oluen.  Jos maan työttömyysprosentti on vaivaiset viisi ja puoli, ei kenenkään tarvitse elääkseen kerjätä, tuumaan.

***

Viime heinäkuussa Hampurissa kokoontui G20 foorum eli 19 rikkaimman maan sekä EU:n edustus. Jo ensimmäisen päivän jälkeen lähistön kadut muuttuivat taistelutantereeksi. ”Musta blokki” tai ”der schwarze Mob” protestoi ja riehui jättäen rujoa jälkeä: poltettuja autoja, rikottuja ikkunoita, ryöstettyjä kauppoja, irti revittyjä katukylttejä ja barrikadeja. Kaupunkiin oli komennettu 15 000 poliisia turvaamaan kokousta ja pitämään järjestystä taltuttamalla mielenosoittajia kyynelkaasulla, kumiluodeilla ja pampuilla. Kymmeniä poliiseja loukkaantui samoin mielenosoittajia, jotkut vakavasti. Puhuttiin terroria muistuttavasta toiminnasta. Jälkien korjaamiseen upposi puolitoista miljoonaa euroa, ja todettiin G20:n järjestäminen Hampurissa virheeksi. Hampuri on vastakulttuurien kaupunki.

***

Koetan huomaamatta betonista kukkalaatikkoa, joka rajaa ravintolan kadusta. Se tuntuu kevyeltä eikä se edes hidastaisi pakettiautolla ihmisten päälle kaahaavaa terroristia tai mielenvikaista. Muistan, kuinka Nizzassa, Lontoossa, Berliinissä tai Tukholmassa tehtyjen iskujen jälkeen toistettiin, ettei pelolle saa antaa valtaa!

Se ei kaikin puolin vaikuta hyvältä ohjeelta. Huomaan  lipuvani johonkin eksistentiaaliseen kauhukuvitelmaan, jota yritän karistaa pois. Olen siirtynyt mukavuusalueelta, kuten nykytermi kuuluu, tuntemattomalle alueelle.

Kellnerin, kutsun tarjoilijaa ja hän tuo laskun. Karstadtin tavaratalosta ostan harmaan t-paidan, jonka vedän saman tien päälleni ja myttyän vanhan punakeltaisen muovikassiin. Se vaikutti räikeältä kannanotolta: Guantanamon vangit näet käyttivät oransseja haalareita. Sellaisissa tamineissa Isis kuljetti vankejaan viimeiselle tuomiolle. Tosin sen värisissä asuissa pelaa Hollannin jalkapallojoukkue. Olenko antanut pelolle valtaa?

Kadulle palattuani olen jäädä polkupyöräilijän alle  toikkaroidessani polkupyöräilijöille tarkoitetulla kaistalla.

Maailma on täynnä vaaroja. Niitä on isoja ja pieniä sekä luuloteltuja että oikeita.

(815)